Elämäkerrat ovat suosittua lukemista. Niitä laativat pääosin valtakunnan suurmiehet, joskus naisetkin. Sukupuoli näkyy teksteissä: miehet “unohtavat” usein vaimonsa ja lapsensakin (elleivät nämä ole sattuneet menestymään kuten elämäkerturi itse), naiset muistavat paremmin läheisensä. Miehillä “minä itse”, siis ura on useimmiten keskiössä, naiset kuvaavat arkea ja perhettäänkin. Poikkeuksiakin on.
Olen lukenut muutaman sata elämäkertaa, joten puhun kokemuksesta.
Sukupuolijaottelun lisäksi elämäkerta on aina erilainen sen mukaan, onko se kerturin itsensä laatima vaiko toimittajan tai haamukirjoittajan. Silti elämäkerran kuten mikä hyvänsä kirjan kirjoittaminen on aina subjektiivista puuhaa, missä fiktiollakin on osuutensa. Siksipä elämäkerrat kiehtovatkin. Ja onhan elämä ihmisen parasta aikaa, kuten lausahti muuan Matti Nykänen – jo eläessään! Ja vielä: Pentti Saarikoski taisi tokaista jotakin sentapaista, että tekee elämästään fiktion, jotta se olisi totta. Pekka Tarkan laatima 2-osainen mammuttiteos Saarikoskesta onkin parasta, mitä elämäkerta-genre on tässä maassa tuottanut; toisesta sijasta kamppailee Erno Paasilinnan pikavauhdilla laatima nuoren neron eli Timo K. Mukan elämäkerta.
Lukijan uteliaisuus on inhimillistä ja siksi hän odottaa usein sitä, kuinka suurmies tai nainen kuvaa pahimmat aallonpohjansa, takaiskunsa ja epäonnistumisensa. Siinä onkin haastetta kirjoittajalle eivätkä nämä siitä kunnialla aina selviä. On niin helppo syyttää muita. Voisin heittää kevyen väitteen niin sanotusti lonkalta: mitä mahtavampi poliittinen, teollinen tai valtiollinen suurmies on ollut, sitä epäluotettavampi, jopa valheellisempi on elämäkerta. Tietoisesti tai tiedostamatta.
Kolme erilaista elämäkertaa
Matti Mäkelä: Pitelemätön, 2019
Seppo Heikinheimo: Mätämunan muistelmat, 1997
Maria Roiha: Jussi Parviainen. Jumalan rakastaja, 2018
Matti Mäkelä
Luin heinä-elokuussa kolme erilaista elämäkertaa. Vastikään kuolleesta Matti Mäkelän Pitelemättömästä kirjoitin jo heinäkuussa KU-blogin (20.7.2019). Mäkelän olen muutaman kerran tavannutkin Joensuun edesmenneessä kulttuuriravintolassa, Wanhassa Jokelassa. Pitelemätön on poikkeuksellinen elämäkerta pohjalaiseksi sovinistiksi ja provokaattoriksi haukutulta tekijältä, sillä Mäkelä muistelee pehmeästi, etten sanoisi hellästi myös läheisiään. He saavat paljon tilaa tekstissä. Lähestyvä kuolema ei miestä sinänsä säikytä, mutta on se saattanut silti vaikuttaa kirjan viimeistelyyn (?).
Seppo Heikinheimo
Helsingin Sanomien kiistelty musiikkiarvostelija, kirjailija, kielimies ja suomentaja Seppo Heikinheimo kirjoitti Mätämunan muistelmat, jätti sen kustantajalle ja teki itsemurhan helsinkiläisessä hotellissa toukokuussa 1997. Kirjansa viimeisellä sivulla hän kertoo aikeestaan ja ilmoittaa tekoonsa leikillisiä ja vähän vakavampiakin syitä: pesäpallo-otteluissa ei voi enää käydä kun siellä soitetaan mökämusiikkia, tennissyöttöni alkaa olla ruosteessa, Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen ilmapiiri on muuttunut entistä epämiellyttävämmäksi, lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja erkaantuneet elämään omaa elämäänsä, presidentiksi on valittu sellainen surkimus kuin Martti Ahtisaari eikä kukaan enää lue elämäkertoja tai musiikkikirjoja … Lopullinen syy itsemurhaan on Heikinheimon mukaan se, että Jumala hylkäsi: “Eeli, eeli, lama sabaktani” kuuluu kirjan viimeinen lause.
Yli 500-sivuinen Mätämunan muistelmat on rajua tekstiä eikä siinä säästellä läheisiä työtovereita sen paremmin kuin maailmankuuluja kotimaisia tai ulkomaalaisia kulttuurihenkilöitä, säveltäjiä, kapellimestareita, muusikkojakaan. Teos tihkuu yksityiskohtaisia juoruja ja paljastuksia, petollisia ystäviä, halveksuntaakin kun kuuluisat maestrot osoittautuvat keskinkertaisiksi tai vaikka alkoholisteiksi. On mukana vähäisemmässä määrin “neron” itsekritiikkiäkin, mutta perheestään Heikinheimo ei kirjoita kuin muutamassa sivulauseessa. Työtahti on hurja, elämä yhtä uraa ja ahertamista, yksinäisen miehen ponnisteluja, mistä palkitaan vain ja ainoastaan kiittämättömyydellä, vähättelyllä, vaikenemisella.
Elämäänsä ja Ahtisaaren Suomeen täysin tympääntynyt ja ilmeisen erakoitunut kuusikymppinen Heikinheimo luovuttaa, hankkii kaiken lisäksi psykiatri Matti Huttuselta ns. “terveen paperit” ja päättää päivänsä. Mätämunan muistelmat oli tietenkin elämäkertana suurmenestys ( Öisinajattelija suosittelee, luettuaan sen vasta nyt, sen verran kutkuttavia tarinoita ja juoruja 1900 luvun viime vuosikymmenistä kertova teos sisältää – ja on kaiken lisäksi erittäin sujuvaa ja helppolukuista tekstiä!).
Jussi Parviainen
Jussi Parviainen. Jumalan rakastaja kuuluu siihen sarjaan väärinymmärrettyjen nerojen elämäkertoja, jonka on laatinut toimittaja. Maria Roiha on tuntenut Parviaisen pitkään ja tekstistä huokuu syvä luottamussuhde: Parviainen avautuu, kuten juorulehdissä on tapana kirjoittaa. Elämäkertateos perustuu pitkiin, tuntikausia kestäneisiin haastatteluihin eri aikoina. Ne Roiha on purkanut sujuvasanaiseksi, melkein 600 sivun mittaiseksi kiinostavaksi kirjaksi.
Niin, Parviainen todella avautuu haastatteluissa, kuten esimerkiksi ns. puolidokumentaarisissa elokuvissaan “Yksinteoin” (1-2). Kun ne esitettiin Joensuun Rokumentti-festareilla 2018, yleisö odotti innolla Jussi Parviaista paikalle. Ei hän tullut, vaan sairastui. Kovasti sairasta hän myös näyttelee noissa filmeissä, jopa niin, että mustasukkaisuuden ja avioerojen murtama mies aiheuttaa joissakin katsojissa myötähäpeää. Öisinajattelija on kuitenkin toista mieltä: Parviainen on monen eronneen miehen aito ja oiva tulkki! Itsesäälissä rypevä ja kovin haavoittuvainen itseään toistava automaatti.
Jussi Parviaisen elämäkerta keskittyy onneksi teatterielämään ja sellaisiin kohuteoksiin kuten Jumalan rakastaja ja Valtakunta. Hyvä niin. Myös kirjan alkupuoli, Jussi Parviaisen lapsuus ja nuoruus sekä “jumalan etsiskely” esimerkiksi jehovantodistajien joukossa Kuhmon syrjäseudulla on kiinnostavaa ja pätevää teksiä. Se selittää paljon tulevan ja kovin ristiriitaisen teatterineron tai ainakin hullunrohkean Parviaisen myöhempiä vaiheita Helsingissä.
Kuten Seppo Heikinheimo, myös Jussi Parviainen on välillä ilkeä itserakas muistelija, joka ei säästele läheisiään. En arvannutkaan, että legendaarisen Jouko Turkan hengenheimolainen ruoskii näinkin ankarasti guruaan ja esikuvaansa – itsensä ohella. Jumalan rakastajan suurin ansio on siinä, että elämäkerrassa sentään pyritään kuvaamaan päähenkilön neroutta ja hulluutta, uran nousuja ja sitäkin rankempia laskuja.
Öisinajattelija