Blogini otsikko on muistinvarainen lainaus haastattelusta, jonka tein reilut parikymmentä vuotta sitten. Haastateltavana oli tätä nykyä mailmankuulu venäläinen ohjaaja Aleksandr Sokurov. Hän oli silloin sitä mieltä, että elokuva taiteena on kehitysvaiheessa, aakkosissa edetty vasta muutama kirjain: A-B-C…

Paljon on opittukin. Suomalaisessakin elokuvassa toimii silti ikuinen problematiikka muodon ja sisällön välillä. Miksei käsikirjoituksen ja kuvan suhteenkin.

 

Betoniyö, Kalevala ja Kalervo Palsa

Kuluneen runsaan viikon aikana Öisinajattelijalla oli tilaisuus katsoa kolme tänä vuonna ensi-iltansa saanutta kotimaista filmiä. Niistä Pirjo Honkasalon ohjaama BETONIYÖ ja Jari Halosen KALEVALA ovat selkeästi myös julistavia ja kuvaestetiikalla toimivia uutuuksia. Vähän liikaakin. BETONIYÖn tarina nojaa Pirkko Saision mainioon romaaniin, joten elokuva toimii juonellisestikin. Vähemmän käytetyt näyttelijät ovat rooleissaan kohdallaan. Kuvaus ja lavastus myös taiturimaista työtä, mutta yliestetisoinnissa on vaaransa. KALEVALA keikistelee paitsi kuvaestetiikalla, myös  julistamalla menneen maailman itsestäänselvyyksiä. Elokuvasta on puhuttu niin paljon ettei sitä tarvitse katsoa. Ei muuten kannatakaan. Pekka Lehdon KALERVO PALSA JA KURITON KÄSI leikittelee avoimesti elokuvan muodolla ja sekoittaa tyylilajit miten huvittaa. Lopputulos on kutkuttava ja munaskuihin iskevä. Katsomossa saatetaan punastellakin (?).

 

BETONIYÖ

BETONIYÖ on mustavalkoinen ja juuri siksi kuvauksellisen kaunis, mutta myös aiheensa puolesta pelottavan  kammottava katselukokemus. Liikutaan melkein Hesan keskustassa ja veljekset kuin ilvekset ovat katu-uskottavia, ilman muuta! Kun Honkasalo ja Saisio ovat oikean elämänkin rakastavaisia, pariskunta, ei voi välttyä ajatukselta, että tässä on kaiken kuvallisen taituruuden ja veljestarinan ohella kysymys myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustuksesta. Kunpa tällaiset elokuvat saisivat myös yleisönsä.

Mutta veikkaan ja tiedän: niin ei käy. BETONIYÖ jää katveeseen, marginaaliin ja niiden omaisuudeksi, jotka muutenkin jo hamuavat ja osin ymmärtävätkin tällaista taidetta. Vasta historia, siis tulevaisuus on tekijät vapauttava. Vuoden 2013 Jussi-palkintojen jaossa  BETONIYÖ saa varmuudella palkintoja – kuvauksesta tai lavastuksesta?

KALEVALA

KALEVALAsta en haluaisi kirjoittaa riviäkään. Se on täydellinen epäonnistuminen ja epäelokuva, josta voi hyvällä tahdolla löytää muutamia kauniita luontokuvia ja joukoturkkalaisen näyttelijätyön pahimmat puolet. Ken haluaa (?). Näyttelijät on pantu lausumaan lähikuvissa ikuisia totuuksia kirjakielellä, useimmiten hikoillen ja sylkeä tai verta valuen. Yhteenkään hahmoon ei pääse sisään. Ketään ei ole ohjattu sisöäistämään sanomansa.

Ohjaaja on väittänyt, että on tehnyt uudenlaisen tulkinnan Kalevala-nimisestä eepoksesta. Ei minusta! Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon ja Sammon taikavoimaa ryöstöviljellään. Taistelukohtaukset ja (Jari Halosen) julistukset ovat halpaa kuvitusta Kalevalan runotaiteelle. Ohjaaja suorastaan kosii katsojalta sanomansa hyväksyntää, saarnaa kömpelöin välitekstein eikä malta lopettaa elokuvaa ajoissa. Katsoja tuntee vastustamatonta myötähäpeää kun elokuva vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu… . Kaikki kohtaukset ovat melko suoraan perinteistä Kalevalaa – eikä filmin toinen taso, nykyajan pahis-Väinämöinen perheineen toimi ollenkaan. En tajua, miten miljoonabudjetin elokuvassa voi olla niin, että henkilöohjaus ja käsikirjoitus liikkuvat näin alkeellisella tasolla… . Jos tarkoitus on ollut tehdä nykyajan tasolla jotakin suurpääoma-kritiikkiä, sekin epäonnistuu täysin.

KALERVO PALSA JA KURITON KÄSI

Pekka Lehto ohjasi KALERVO PALSA -elokuvan, ”fiktiivisen dokumentin” miltei valmiiksi jo vuonna 2005. Sitten tulivat rahoitusvaikeudet eikä sopivasummaista levityssopimusta syntynyt. PALSA jäi lepäämään Getsemaneen. Mutta kun elokuva sai ensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa 2013 ja nyt Joensuun Rokumentti-festareilla marraskuussa ei voi kuin todeta: Surrealistinen ja kohteensa näköinen ”markiisi de palsa”-muotokuva on kestänyt nämä vuodet aikaa yllättävän hyvin! Kestää jatkossakin, arvelen.

Lehdon tuotanto on ollut melko epätasaista, mutta PALSA-filmi palauttaa uskon elokuvalliseen ja unenomaiseen elokuvataiteeseen,muotoon, joka iskee sydämeen ja sieluun ja munaskuihin yhtäaikaa. Ei ole huikeampaa kohtausta kuin Palsan (Janne Reinikainen & Antti Raivio nuoremman ja vanhemman Kalervo Palsan rooleissa) karkaileva ”kuriton käsi” näyttelijätär Maria Järvenhelmin pöksyissä! Sarjakuva-hahmot ovat juuri sitä epätodellisuutta, mihin Palsa itse karkaili kun ei päässyt Kittilästä pakoon minnekään! Myös viimeisen roolinsa elokuvassa Palsan ”intiaani-isänä” näytellyt edesmennyt Markku Peltola on ikimuistettava, puhumattakaan Kittilän kansantaiteilijoista juominkeineen…

Pekka Lehto pääsee tällä tarinalla ja lappilaisen sielunelämän surrealistis-dalilais- chagallilaisella esityksellä epäilemättä elokuvahistoriaan.

ps. 1) olen kuullut huhuja, että jatkoa seuraa: Lehdolla on yleensäkin kymmenen projektia vireillä, mutta toivottavasti elokuvat Timo K. Mukasta ja Reidar Särestöniemestä joskus toteutuvat…
ps. 2) PALSA -elokuvan loppukohtauksesta, missä esitellään otteita Kalervo Palsan taiteesta (= yhteensä noin tuhat maalausta!) , puuttuvat jostakin syystä hurjimmat kuvat (?). Eikö Pekka Lehto käynytkään Kiasman kuulussa Palsa-näyttelyssä, täh?

Öisinajattelija