Esipuhe
Hyi HKI! (ei aina, huom!)

Asuin Helsingissä vuodet 1978-1993. Aika oli antoisaa ja kulttuurisesti mahtavaa. Aluksi, erityisesti asuminen kulttuuritoimittaja Juha Virkkusen alivuokralaisena  Kristianinkadulla vei minut jopa kulttuuripiireihin. Juhan asunnossa vierailijoita oli sen verran iso kerros suomalaisia että ulkomaalaisia kirjailijoita, että en edes yritä luetella. Juhan ohjelmien avustajan ohella olin Pentti Kemppaisen ja Hannu Taanilan hommissa. Töitä oli aika niukalti, mutta kulttuuritarjontaa pääkaupungissa yllin kyllin. Tulkkasin ja toimitin, illat istuin Kolmessa Liisassa tai Kruunussa. Yläkerran asunnosta kuului aamuyöllä välillä melkoista mekkalaa: siellä asui Esko Salminen…

Vuodesta 1981 tein töitä SEA:ssa eli elokuva-arkistossa ja katsoin leffoja työkseni. Toki niistä kirjoitinkin, ”tutkin” ja osallistuin Kansallisfilmografian eka painosten julkaisuihin. Jossakin vaiheessa kyllästyin Helsingin kulttuuririentoihin ja aloin torpedoida kaikenlaista ”kulttuuriähkyä”. Tulin immuuniksi. En muista tarkalleen milloin ja miksi näin kävi. Huomasin vain, että minut saavat liikkeelle vain uutuuselokuvien pressinäytökset, joissa esim 1980-luvulla oli vielä hyvä (viina) tarjoilu. Erityisesti Kosmos-filmillä, venäläisten elokuvien maahantuojalla. Ihminen on inhimillinen eläin ja mies perso ilmaisten juomienkin perään. Tämä on faktaa, ei fiktiota.

Uskokaa tai älkää, kriitikko/kulttuurimies/nainen, joka kirjoitteli tai senttasi sitä sun tätä, saattoi ryypätä veronmaksajien piikkiin – kuten minä – monta iltapäivää viikossa Niin, noh, en minä silloin vielä ihan joka iltapäivä viinaa vetänyt, juoksin maratonejakin.., pois se minusta. Tarkalleen en edes tiedä, kenen laskuun nautin vodkapaukkuja ja punkkua,  martineja ja gintoniceja vuosina 1981-1990, mutta muistan aina kovan luokan kriitikon, Pertti Lumiraen legendaarisen tunnuslauseen: ” Kulttuurikriitikko on se, joka juo vain työajalla”

Viva Lieksa! (ei aina, huom!)

Elämä muuttui, vaihdoin ammattia ja työ vei Joensuuhun 1993 – ja sittemmin Lieksaan. En ole vielä Lieksassa pari vuotta asuttuani saanut yhtäkään kutsua ryyppyjuhliin. Enkä monen muunkaan tapahtuman avajaisiin. Täällä susirajalla ihan itse pitää kulttuuririennot selvittää ja selvitä: tarjoilua ei ole. Yleensä selvitän tapahtumat siten, että tilaan paikallislehteä. Ja pointti on se, että kun kuvittelee asuvansa jossakin marginaalissa tai niin sanotussa ”katveessa”, tulee himo ”korkeakulttuuriin” -mitä se sitten lieneekään.

Kerron esimerkkejä kuluneesta viikonlopusta.

Huh,
olipas 9-11.11. melkoinen kulttuuripläjäys -viikonloppu Lieksassa, ähkyä, mikä tuntuu perslihaksissa! Melkein sain raittiinilman / juhlissakin raittiinmiehen myrkytyksen. Ajelin autoa – eikä siinä auta paljon pelleillä promillerajoilla….Pistän päiväkirjamerkintöjä päivä päivältä (1-6)

1)
Viikonloppu, siis Isänpäivän viikonlopun kulttuurianti, alkoi lauantaina Lieksan upeassa kirjastossa 9.11., missä esiintyi tuore esikoiskirjailija Tarja Tuovinen. Hän on kotoisin Lieksan Pankakoskelta, mutta nykyisin joensuulainen,  asustellut ja tehnyt työtä 10 eri maassa, sairaanhoitajana.
Pistän tässä kevyen esittelyn kirjasta HIKEÄ, KYYNELEITÄ JA SIDEHARSOA, 2013: (ao. lainaus on pieni osa myöhemmin julkaistavaa kirja-arviotani)

”Tarja Tuovinen lähti parantamaan maailmaa melkein neljännesvuosisata sitten. Hän teki päätöksensä hyvin konkreettisella tavalla muun muassa Albert Schweitzerin elämäntyön innoittamana: Tuovinen halusi auttamisen ammattilaiseksi maailman kriisipesäkkeisiin.Hikeä, kyyneleitä ja sideharsoa kertoo poikkeuksellisen koruttomalla tavalla hoitoprojekteista – ja lopulta kansainvälisen avustustyön uudelleen arvioinnistakin. Tuovinen on tehnyt työtä kymmenessä maassa ja lukuisten avustusjärjestöjen palveluksessa. Näitä työnantajiaan hän ei tarkoituksella mainitse, jotta ei mustamaalaisi ketään edes vahingossa. Rivien välistä voi lukea, että kaikilla järjestöillä, myös YK:n alaisilla, on kosolti petraamisen varaa lähimain kaikissa projekteissa, missä kirjoittaja on ollut mukana. Esimerkiksi naisten asemaan on voitu vaikuttaa kovin vähän. Päiväkirjaotteiden keskeinen teema onkin naisena olemisen vaikeus miesten maailmassa, niin auttajana kuin autettavana. ”

Maailmalla, silmät auki

Tuovinen on hyvin itsekriittinen muutenkin ja summaa esimerkiksi Sri Lankan avustusprojektia säälimättä:
”Olemme käyttäneet suuria summia rahaa aivan joutavaan ja luoneet leikkausosaston, joka on teknisesti liian vaativa paikallisiin oloihin. Pelkästään sähkökulut ylittävät koko sairaalan budjetin. Tuloksemme ovat olleet vaatimattomia ja infektioiden lisääntyminen on hälyttävää.” (s.155)

Lieksan elokuvat: Betoniyö

2)
Viikko jatkui Lieksan kulttuurikeskuksessa 9.11., Brahe-salin elokuvateatterissa, ensi-illassa Pirjo Honkasalon BETONIYÖ (2013).
Pirkko Saision kymmenien vuosien takaiseen upeaan romaaniin perustuva BETONIYÖ saattaa olla se tämän vuoden Jussi-palkittava (Aki Kaurismäki ei kai ole mukana?). En vanno, mutta melkoisella varmuudella jokunen patsas tulee (lavastuksesta, kuvauksesta?)

3)
BETONIYÖ on mustavalkoinen ja juuri siksi sen verran kuvauksellisen kaunis, sisältörikas, mutta myös kammottava katselukokemus aikuisemmillekin, että hirvittää ammattilaistakin. Esitysaika voisi olla iltapäivällä, eikö vain – jotta pahuuden ja syrjäytettyjen betonimaisema ei uniin tulisi.  Kun Honkasalo ja Saisio ovat oikean elämän rakastavaisia, pariskunta, ei voi välttyä ajatukselta, että tässä on kaiken kuvallisen taituruuden ja veljestarinan ohella kysymys myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustuksesta. Niin onkin, ja hyvä niin. Kunpa tällaiset elokuvat saisivat myös yleisönsä. Mutta veikkaan ja tiedän: niin ei käy. BETONIYÖ jää katveeseen, marginaaliin ja niiden omaisuudeksi, jotka muutenkin jo ymmärtävät tällaista taidetta. Vasta historia , siis tulevaisuus on tekijät vapauttava.

4)
Isänpäivän kulttuuriviikko ei päättynyt BETONIYÖHÖN .
Vuorossa oli Isänpäivän 10.11. kulminaatio, josta olen jo kirjoittanut edellisen blogin. Ei siitä siis enempää, Timoi Munnesta Heikki Turusen saappaissa voitte lukea täältä:

http://blogit.kansanuutiset.fi/oisinajattelija/isanpaiva-2013-timoi-munne-heikki-turusen-saappaissa/

5) Sunnuntai illan kruunasi Aki Kaurismäen LAITAKAUPUNGIN VALOT, jonka kaikki televisiokatsojat näkivät. Halutessaan(?) – TV 1, klo 21.05. Näitä aki kaurismäkiä, nykyisin mika kaurismäkeäkin, voisi katsoa loputtomiin. Aina löytää uutta ja aina liikuttuu ja palaa siihen Suomeen, jota ei enää ole. Mutta jossa pahuus on vallalla ennen ja nyt – ja hyvyys sekä moraali vain yövartijan tai roskakuskin hahmon marginaalissa. Sama fiilis kuin maaseutukirjailija Heikki Turusen teoksia lukiessa…. Eikö?

6) Eikä tässä kaikki! Lieksan kirjasto yllätti vielä maanantai-iltapäivänä…, tänään 11.11. oli upeat taideavajaiset.

Olen tietenkin jäävi arvioimaan Lieksan Luova-keskuksen & Inka Kivi-Straniuksen ideoimaa ja järkkäämää upeaa taiteilija Jack Heiskasen pitkää uraa esittelevää taidenäyttelyä. Mutta on se hieno saavutus. Yritän välttää ylistyssanoja, en sano paljoakaan. Kyseessä on kuitenkin vammaistaide, jota yhä väheksytään. Ei onneksi Lieksan uuden Brass-johtajan eli Vaskiviikkkojen uunituoreen toiminnanjohtajan Kirsi Mustalahden avaissanoissa.

Jack Heiskasen näyttely on avoinna marraskuun ajan ja se on otsikoitu osuvasti: ISÄNTÄ TAITEESSAAN.
Heiskasen tyyliä on vaikea määritellä, mutta viiva lähenee picassoa ja monet figuurit chagallia ja dalia. Minusta ainakin niin tuntuu. Saat olla erimieltä, mutta käy toki katsomassa!

Käärmeet, irtokissat ja preeriakoirat eivät hajoa Pablo Picasson tapaan osiin eivätkä tanssi katossa Marc Chagallin  taiteen tavoin, mutta kaikkia kuvia yhdistää mielikuvituksen abstraktinen huikeus. Heiskanen on oikeasti taiteensa isäntä – ja soisi ajatella niin, että häntä ei kevyellä kädellä plagioitaisi – mitä tapahtuu enemmän kuin tajuammekaan!? Toivon myös, että Jack Heiskanen saisi taiteestaan kelpo korvauksen. Kuvat tietenkin jo nyt leviävät sinne sun tänne, valtoimenaan!

Menestystä taiteilijalle – ja Taidetoimintakeskukselle, joka (viimeisten tietojen mukaan) jatkaa sittenkin Lieksan Kulma-talossa hienoa työtään. Kanslaistoiminta onneksi kannattaa joskus! Mutta siinä porukassa tarvitaan Inka Kivi-Straniuksen kaltaisia toimijoita. Proud of…

Öisinajattelija