Yksin sateessa on nimeltään Tanssin ja improvisaation festivaali. Joensuussa syksyisin pyörivä tanssitaiteen ilojuhla on monipuolinen ja aina yhtä eriskummallinen tapahtuma. Olen seurannut sitä ehkä kymmenen vuoden ajan – muutamia kertoja, muutamia numeroita kerrallaan.
Lauantain 23.11. ”Koreografin vastaanoton” neljä sooloesitystä Joensuun Ahjossa pistivät miettimään mitä moderni tanssitaide oikein on. Ne oli ohjannut ja esitteli suomalais-argentiinalainen koreografi Favela Vera Ortiz, jolla on kansainvälistä kokemusta vaikka muille jakaa!
Varoitus!
En tiedä tanssitaiteesta juuri mitään enkä ole kovin hyvä tanssimaankaan. Aloittelin Jan Rhoden tahdissa lentajenkalla joskus 12-vuotiaana, 1960-luvun alussa. Sitten olivat vuorossa twist, lavatansit ja 1970-luvulla disco. Lopulta rytmiä antoi reggae. Sen tahdissa, ehkä kevyessä humalassa, notkun joskus vieläkin.
Tanssitaiteen monet ulottuvuudet
Tanssia on monenlaista: baletista ripaskaan, kansantansseista discoon, tanssiteatterista hyvin fyysisiin ja kehollisiin sooloesityksiin. Ja kaikkea siltä väliltä: tanssia voi vaikka pyörätuolissa kuten Risto Lång on osoittanut!
Favela Vera Ortiz oli valinnut ”Koreografin vastaanotolleen” neljä erilaista sooloilijaa. Esiintymisjärjestyksessä he olivat:
Tomi Paasonen – Solo for Tomi
Katri Lausjärvi – Imurikauppias
Rebekka Pilppula – Aikataulussa
Vihtori Rämä – Maisema kielletty
Paasosen soolo oli sokkotanssia, johon yleisö otti osaa ympyrässä kävellen ja välillä tanssijaa ohjaten. Lopuksi liina kasvoilla liihottanut sooloilija keräsi yleisön yhteen, kehotti meitä sulkemaan silmämme ja kuuntelemaan ja kuvittelemaan tanssia. Hyvin interaktiivinen kokemus! Paasonen pisti itsensä peliin jopa niin, että rusautti esityksen lopulla polvensa sen verran pahasti, että ambulanssia tarvittiin…
Lausjärvi – kuten Paasonenkin – on selvästi ammattitanssija. Itseohjautuvan pyöreän pölynimurin kanssa lattiatasossa tanssiva Lausjärvi esitti samalla outoa monologia, jossa ei tuntunut olevan päätä eikä häntää. Se oli ehkä tarkoituskin? Mutta koko kehollaan vaakatasossa liikkuvan taiteilijan esitys oli lähellä akrobatiaa ja permantovoimistelua. Huumori oli läsnä ja ”Imurikauppias”-tanssi kaikin puolin komeaa katsottavaa!
Rebekka Pilppulan ”Aikataulussa” oli ilmeistä parodiaa kokousten ja paperipinojen maailmaan kyllästyneen sihteerin tai johtajan näkökulmasta. Aluksi Pilppula jakoi loputtomia A-nelosia toisensa jälkeen, kyllästyy lopulta ja heittää kynät ja rekvisiitan menemään alkaen hyppiä ruutua. Mielessäni annoin numerolle toisenkin vaihtoehtoisen nimen: ”Sihteeri herää elämään”.
Monipuolinen teatterimies Vihtori Rämä kommunikoi Ahjossa esillä olevien Elisa Heinosen maisemamaalausten kanssa; aluksi hiipien, lopuksi tuskaisesti ryömien. Aivan lopussa seurasi ”Maisema kielletty” -teemaan sovitettu monologi vuorikiipeilyn vaarallisuudesta ja turhuudesta.
Rebekka Pilppula ja Vihtori Rämä eivät ole tanssin ammattilaisia. Pilppula on Joensuun kirjastonjohtaja ja Rämä kaupunginteatterin johtaja. Heidän esityksiinsä sisältyi komediallisia ja yllättäviä aineksia ja kummankin ”tanssi” oli enemmänkin teatteriesitys, jossa koreografialla ja liikkeellä oli silti ratkaiseva rooli. Faviola Vera Ortiz kertoi esitysten syntyneen muutamassa tunnissa (?), jokaisen sooloilijan omia ideoita hyödyntäen.
PS.
VALOa lapsille / www.satuteatteri.wordpress.com
Joensuussa ja osin Lieksassakin pyöri viime viikolla myös Lastenteatteritapahtuma VALO. Sen esityksistä katsoin Lieksan Taidetoimintakeskuksen upean ”Eläintarinoita” -kuvaelman (Lieksan kirjastossa 20.11.) sekä ”Peikkosilla” -osuuden (Joensuun Pakkahuoneella 23.11.). Siinä nuoret nukkenäyttelijät ja taiteilijat loistivat! Lapsiyleisö oli alle kouluikäistä ja aivan haltioissaan: iso metsänpeikko jopa pelotti ihan pienimpiä. Panin merkille yleisön joukossa monet venäjää puhuneet perheet. Nukketeatteri on itänaapurissa edelleen arvossaan – toisin kuin Suomessa!
Öisinajattelija