Kylätie on hiljainen, niin hil-jai-nen… ja jos hiljaisuudesta oikeasti pidät, muuta Lieksaan. Lieksassa ei tarvitse hiljaisuutta varta vasten etsiskellä. Riittää kun kävelee tai hiihtää kaupungin keskustassa eli joenrannalla, marjastaa tai sienestää lähimetsässä. Hiljaisuuden huipun tavoittaa helposti: pian kuulet kuinka puhelinlangat laulavat, muurahainen pissii havunneulaseen tai nokkosperho räpsyttelee ilkeästi siipiään…
Onko Lieksa hiljainen?
Hiljaisuutta on alettu tuotteistaa niin, että mekkala kantautuu jo Lieksan puolityhjän kulttuurikeskuksen katsomoon. 20-21. helmikuuta 2015 keskuksessa järjestettiin viides kulttuuriseminaari, jonka otsikkona hiljaisuus oli – alakaneettina vielä varmuuden vuoksi ”Hiljaisuus voimavarana ja luovuuden lähteenä”. Organisoijina olivat Lieksan kansalaisopisto ja Itä-Suomen yliopisto ja pääorganisaattoreina hlö-kohtaisesti ilmiselvästi rehtori Asko Saarelainen Lieksasta ja professori Risto Turunen Joensuusta. Molemmat osaavia kulttuurifoorumeiden konkareita.
Olin paikalla vain perjantain 20.2. Päävieraana oli silloin harvinaisen sujuvasanainen ja suulas nuori kirjailija Antti Heikkinen, joka on palkittu esikoisromaanistaan Pihkatappi (2013) ja jonka tietoteos, Juice Leskinen -elämäkerta Risainen elämä (2014) on myynyt jo huikeat 40 000 kpl (!). Heikkisen esityksestä huomasi, että asialla oli teatterimies ja stand up-koomikko, sen verran ilmeikäs puheenvuoro oli. Jopa lukiolaiset Brahe-salin takaosastossa kuuntelivat hartaanmykän hiljaisuuden vallitessa.
Heikkinen sivusi hiljaisuutta lähinnä kirjailijatyönsä kannalta. Enemmän teemasta puhuivat Risto Turunen, Lieksan kaupunginsihteeri Matti Taponen ja yliopistonlehtori Noora Vikman. Alustajia kommentoi erikoistutkija, aina erikoisia näkökulmia etsiskelevä Ismo Björn Joensuusta. Esille tulivat hiljaisuuden positiiviset, mutta myös negatiiviset puolet, retriitit ja hiljaisuusturismi. Lieksassa tämä kulminoituu siten, että esim paikalla olleista lukiolaisista yksikään ei kysyttäessä aikonut jäädä tapahtumaköyhään tuppukylään ylioppilaskirjoitusten jälkeen (?!). No, onneksi joku sentään aina joskus palaa ”eläkeläiskaupunkiimme” takaisinkin, muualla sivistyttyään. Ja onhan meillä somalimme…, toistaiseksi.
Silence Travel
Tutkija Noora Vikman Joensuusta on saanut työskennällä viime vuodet mielenkiintoisessa kansainvälisessä hankkeessa Silence Travel eli ”Hiljaisuusmatkailu”. Se antaa hanke-esittelyn mukaan mahdollisuuden
”viipyillä, hiljentyä ja rauhoittua – kuunnella keskittyen hienoja hiljaisuuksien tunnelmia ja omaa mieltä”.
Kunnianhimoinen tavoite, jota useat pohjoiskarjalaiset yrittäjätkin ovat ryhtyneet ajamaan, ainakin mainosteksteissään. Vikman on kokeillut matkailun hiljaisuusmaisemia mm. japanilaisten turistien kera. Näillä tosin oli ihmeen kova kiire toteuttaa hiljaisuusohjelmaa ja, ainakin aluksi, paljon vähemmän aikaa ja kärsivällisyyttä hiljentymiseen.
Ainakin Pohjois-Karjalan itäisimmät alueet ja maisemat soveltuvat hiljaisuusmatkailuun mitä parhaiten. Ainut miinus voi olla vain se, että Silence Travel tuo uuden sukupolven mekkalan ja kaikki mahdolliset tekniset vempaimet erämaihinkin (?).
Puhelinlangat laulaa
Minulle hiljaisuus tarkoittaa kirjoitustyöläisen yksinäisyyttä, nautinnollista lukukokemusta, syyskesän luontoa ja tuulen huminaa metsän puissa. Käkikin voi kukkua jos sitä sattuu huvittamaan. Ei häiritse. Puhelinlangatkin saavat laulaa…
Niin, lauantai-iltana 21.2. Katri Helenan (s.1945) Taivaan Tie -kiertue saapui Lieksaan. Supertähti muisteli käyneensä täällä ensi kerran tanssilavakeikalla (Kevätniemen lavalla, kuulemma) vuonna 1963, 18-vuotiaana.
Uusia biisejä on syntynyt ihan viime vuosinakin, mutta toki vanha repertuaari puhutteli lieksalaisyleisöä parhaiten: Syysunelma, Lintu ja lapsi, Vasten auringon siltaa. Katson autiota hiekkarantaa, Nuoruus on seikkailu ja monet muut eri vuosikymmenten suosikit saivat mahtavat aplodit. Niiden myötä Katri Helenan äänirekisteri avautui ja artistin esitystyyli sai uusia tummanpuhuvan kypsiä sävyjä.
Toisella puoliajalla yleisö lämpeni kunnolla. Katri Helena onnistui jopa vähän laulattamaan yleensä niin hiljaista lieksalaisyleisöä. Yksi ”vieraskin” kappale eksyi joukkoon, nimittäin Erinin hitti Vanha nainen hunningolla, joka tuntui kokeneen artistin esittämänä oikeasti uskottavalta. Konsertin päätti Kari Tapiolle omistettu komea kunnianosoitus, Johtotähti, mutta ei laulajaa vielä sittenkään päästetty lavalta. Kun yhtye oli jo keräämässä instrumenttejaan, Katri Helena sai vielä laulaa ilman säestystä megahittinsä – Puhelinlangat laulaa.
Väkisin siinä Öisinajattelijakin palasi nuoruutensa lavatansseihin. 1960-luvulla näin Katri Helenan ensi kerran livenä Pohjanmaalla, Kannuksen (jo puretun) tanssilavan maisemissa Ypyänojan rannalla. Taivaalla paistoi kuu, maitolaitureilla pussailtiin ja heinälatoihinkin yöksi joskus majoituttiin.
Öisinajattelija