AJ Annilan ohjaama uutuus Ikitie (2017) on hyvä elokuva, mutta ei sentään viiden tähden veroinen. Se on tarinana aikamoinen siivu suomalais-venäläis-amerikkalais-karjalaista historiaa, jolla on kiinnekohtia 1930-luvun todellisuuteen. Ikitien arvo on siinä, että se näyttää Pienen Hyvän Ihmisen, monenkin pienen hyvän ihmisen, inhimillisen hädän ja rutistumisen julman vallankäytön seurauksena. Sen sisältö on yleispätevä myös suhteessa vihan lietsontaan, ennakkoluuloihin nykymaailmassa. Ikitie on äärettömän ajankohtainen fiktio. Elokuvallisista keinoista ja tyyylistä voi olla montaa mieltä…
Mielestäni Ikitie häilyy tyylillisesti (alun) koristellun Hollywood-viihteen ja (lopun) hyytävän realismin välillä. Välillä onnistuneesti, välillä kliseisesti. Lopussa vesitetään koko tarina nimenomaan hollywoodilaisittain. Katsoja halutaan päästää piinasta. Miksi? Lavastus, puvustus ja ajankuvat eivät lähimainkaan aina tunnu toimivan. Ikitien alkujakso Petroskoissa on karamellimaista juhlaa – kuten kolhoosielämäkin ennen terroria. Olikohan näin oikeasti? Mutta väliäkö sillä, elokuva on elokuvaa…, elokuvalliset vapaudet useimmiten sallittuja, jopa suotavia.
Ikitien tekijäporukka on ehkä tähdännyt tietoisesti tai tiedostamattaan suurille markkinoille ja hieman vesittänyt Antti Tuurin mainiota kynänjälkeä. Se, että elokuvassa puhutaan aika paljon englantia, selittynee sillä, että Venäjän Karjalan sosialistista utopiaa rakensi myös suomalaisten ja venäläisten ohella Amerikasta ja muistakin maista tullut kansainvälinen joukko, mukana amerikkalaisiakin kommunisteja. Pietarissa ja Moskovassa tämä joukko oli vielä paljon Karjalaa kansainvälisempi. Myös päähenkilön oikea historiallinen esikuva Nestori Saarimäki (1882-1931) taisi osata kohtalaista englantia Amerikassa pitkään asuttuaan.
Tottakai, englannin puhuminen vähän särähtää – kuten sekin että Aunuksen peltoaukeamat on siirretty Petroskoin tuntumaan ja se, että kovasti on suomalaiskommunisteista tehty uskovaista porukkaa 1930-luvun alun ateistisella Neuvosto-Venäjällä. Mutta kuten jo kirjoitin: elokuva on elokuvaa, vaikka siinä ”oikea” historia häviäisi olemattomiin. Hieman toinen seikka on tietysti se, jos elokuvantekijät itse korostavat historiallista draamaa ja haluaan rekonstruoida mennyttä.
Parasta Ikitiessä on mielestäni kahden miesnäyttelijän piirileikki. Tommi Korpela on riutuvan kärsivä hyväntekijä kristus ja Hannu-Pekka Björkman aivan huikea pahis ja peruspuoluebyrokraatti!
Ikitie vs. Leviathan
Katsoin Ikitien aivan äsken, torstai-iltana 21.9. – Joensuun Tapiossa. Sattumoisin näin (toisen kerran) myös venäläiselokuva Leviathanin keskiviikkoiltana 20.9. – nimittäin Teema-kanavalta. Hienoa, että se on nyt saatavilla myös suomalaistekstein. Andrei Zvjagintsevin ohjaama Leviathan (2014) kuuluu nimittäin uuden venäläiselokuvan huippuihin ja Venäjä-ihmisten, harrastajien ja tutkijoiden, on syytä se tuntea.
Ihme ja kumma! – kahden erilaisen ja eri maissa tehdyn elokuvan aihe on aivan sama ja samassa maassakin liikutaan, Luoteis-Venäjällä. Sentään eri maisemissa. Ikitie Karjalan Petroskoissa ja pelloilla ja Leviathan Kuolan niemimaalla, Barentsin meren jylhän kallioisilla rannoilla. Vain vähän yli 80 vuotta erottaa ajallisesti näiden fiktioiden ”oikeat” tapahtuma-ajat. Molemmissa elokuvissa valta junttaa vastustajansa julmasti ja se Pieni Hyvä Ihminen saa kärsiä. Eikä vain hän yksin, vaan koko lähipiiri. Eikö ihminen ikinä opi? Ei ainakaan vallanpitäjä, näköjään. Ei Venäjällä eikä muualla.
Elokuvallisesti on kysymys silti kahdesta aivan erilaisesta taideteoksesta. Myös eritasoisesta. Ikitiehen verrattuna Leviathan on kiistaton, Cannesissakin palkittu mestarityö, jonka vertaisia ei synny ihan joka vuosi – eikä ole syntynyt Venäjälläkään sitten Andrei Tarkovskin tai Aleksander Sokurovin. Missä siis ero? Ainakin siinä elokuvallisessa piinassa ja niissä maagisissa kuvissa, joilla ohjaaja Zvjagintsev katsojan vangitsee. Et todellakaan pääse helpolla! Eikä Hollywood edes häivähdä mielessäsi kahden ja puolen tunnin aikana…
Öisinajattelija