Johdanto
Muistelen pärjänneeni kohtalaisen hyvin niin sanotuissa raittiuskilpakirjoituksissa, joita järjestettiin ainakin vielä 1950-60-lukujen vaihteessa kun ahersin Kannuksen kansakoulun eka luokkia. Sain kirjapalkintojakin ja Turmiolan Tommin ajatusmaailma isketyi tajuntaani. Niinpä oma juoma”historiani” alkoi oikeastaan niinkin myöhään kuin vasta joskus vuonna 1977 kun erosin eka vaimostani… Tottakai kokeiluja oli pitkin matkaa – ensimmäiset kai Kannuksen yhteiskoulun vessassa Juppan ja Mocon kanssa 1966 kun olimme 15-vuotiaita. Rommia se oli, Palo-Matin pimeää kauppaa. Joimme kolmeen pekkaan ja tanssimme siivousharjan kanssa, ja jatkoimme Annelin baariin kovan teen pariin…
Kotona ei juuri ryypätty – mitä nyt isukki kerran pari kesässä otti taksin ja ajoi kotikonnuilleen Kivijärvelle tai Viitasaarelle. Siellä vierähti jokunen päivä. Kun isä täytti 80 vuonna 1986, hän määräsi – ja rahoitti – minut hakemaan Alkosta 8 pulloa parasta konjakkia. Konjakkilaseja kotona ei ollut, joten juomaa kipattiin kahden desin juomalasi kerrallaan. Vieraita kanneltiin saunakamariin nukkumaan. Kun äiti valitti, että ”Sinä kuolet vielä tuohon konjakkiin”, isä vastasi että ”Eikös se ole jalo juoma – ja onko sitä niin väliä mihin kuolee kaheksankymppisenä?”
Vodkaa joimme isän kanssa aina silloin tällöin, jopa hänen kuolemaansa edeltävänä iltana 1988 parit paukut. Toin sitä 1970-luvun kotikaupungistani, Pietarista. Olueeseen tai viineihin isukki ei koskenut: ”Litkuja!”
Oikeaa päihdeoppia
Makarevitsh, Andrei. Kiehtova päihdeoppi. Kustannusyhtiö Nastamuumio, 2013, 115 s. (Suom. Velipekka Makkonen)
Kustannusyhtiö Nastamuumio on kunnostautunut pienten marginaalisten, mutta tuiki tärkeiden opusten suomentajana ja kustantajana. Hyvä niin! Kiehtova päihdeoppi (ven. ”Zanimatelnaja narkologija”, ilm. 2005) on suppea, subjektiivinen, mutta todella kiehtova johdatus päihdyttävän janojuoman eli vodkan nautintoihin ja vähän historiaankin.
Asialla on venäläisen legendaarisen Mashina Vremeni -yhtyeen keulakuva ja laulusolisti Andrei Makarevitsh. Hänellä on kosolti asiantuntemusta juomisen ja juopumuksenkin alalta, mutta rockyhtyeen märkä historia ei ole sekoittanut päätä kokonaan; sen verran viiltävän analyyttisesti ja hauskasti Makarevtsh asiansa esittää. Häntä kommentoi ystävä, päihdelääkäri Mark Garber, jolla on kirjan eri lukujen loppupuolella oma ”tieteellisempi” puheenvuoronsa.
Vuoropuhelu on hedelmällistä kautta linjan. Suomentaja, elokuvatutkijana paremmin tunnettu Velipekka Makkonen ei ole hänkään noviisi Venäjä- ja vodkatuntemuksen alalla. Päihteisiin liittyvä terminologia ja Makarevitshin lentävä kieli kääntyy sujuvasti. (Ensimmäinen luku – ”Vodkasta” – on ilmestynyt tosin aikaisemminkin Idäntutkimus-lehdessä ja sen on suomentanut Tomi Huttunen.)
Alussa mennään suoraan asiaan toteamalla, että juuri vodka on ”juomien juoma”. Miksikö? No siksi, että ”se on tehty vain yhden ainoan ongelman ratkaisemiseksi, humalaan pääsyn…”. Andrei Makarevitsh summaa kokemuksiaan vähän yllättäen:
”Kaikki muut ihmiskunnan luomat juomat piileksivät häpeällisesti joidenkin makuominaisuuksiensa takana. Mutta rehellisesti sanottuna: vodka itsessään on pahaa. Hyvänmakuinen vodka on vodkista vastenmielisin.” Jatkossa tosin opimme, että vodkan tekee toki siedettäväksi miellyttävä juomaseura, sopiva annostus ja tietenkin asiaankuuluva kyytipoika eli zakuska. Näillä eväillä pääsee pitkälle eikä välttämättä aina alkoholismiin tai erakoitumiseenkaan. Vodkalla on hyvät humalluttavat ja rentouttavat puolensa. Kukapa sitä aivan huvikseen ja ehdoin tahdoin muuten nauttisi. Termi ”alkoholi” arabinkielisenä versiona tarkoittaakin ”hullaannuttavaa”.
Kiehtova päihdeoppi sisältää pääsääntöisesti Andrei Makarevitshin henkilökohtaisia kokemuksia ja muistikuvia vodkan tai joskus muidenkin päihdyttävien aineiden parissa. Viiniäkin on tullut juoduksi jokunen tynnyrillinen – milloin Mustalla merellä, milloin Chicagossa, Rolling Stonesien seurassa. ”Opettavainen tarina Chicagosta, Mick Jaggerista ja valkoviinistä” on päihdeopin hauskimpia muistoja ajalta jolloin kumihuuli-Jagger alkoi huolehtia enemmän kunnostaan kuin seuraavasta paukusta tai huumeannoksesta. (Toinen Rolling Stonesien keulahahmo, Keith Richards muuten kertoi jokunen vuosikymmen sitten mielijuomakseen juuri venäläisen vodkan, jota ei siinä vaiheessa kulunut kuin pullollinen päivässä…)
Vodkan ”isänmaan” oikeuksista kamppailevat niin Venäjä, Siperia, Suomi kuin Puolakin. Mutta oikeasti ensimmäinen tislattu sprii tuotettiin tutkimusten mukaan arabimaissa jo paljon ennen ajanlaskun alkua. Ensimmäisen ”lääkevodkan” esiasteen valmisti arabitohtori nimeltä Pares vuonna 860, väittää ainakin Makarevitshia kommentoiva lääkäri Mark Garber. Venäjällä päädyttiin sitten Katariina Suuren aikoihin sekoittamaan vettä ja spriitä 40 % :n tuotteeksi, joka vasta – paljon myöhemmin – vuonna 1894 patentoitiin Venäjän kansallisjuomaksi nimellä ”Moskovan erikoisvodka”.
Vieläköhän tuota juomaa löytyisi jostakin Kremlin kellarista? Oma neuvostoajan suosikkijuomani, aito vehnävodka ”Pshenitsnaja” alkaa muuten sekin olla jo harvinaisuus…
ps. lyhyempi versio, kirja-arvostelu Kiehtovasta päihdeopista on ilmestynyt: Venäjän Aika 3 / 2013
Öisinajattelija