Keskustelua perusopetuksesta:
Eduskuntavaalit lähestyvät ja keskustelu tulevista leikkauslistoista käy kuumana. Silti havaintojeni mukaan eri puolueiden välillä vallitsee hellyttävä yksimielisyys ja lupaus siitä, että “koulutuksesta ei saa leikata”.
Vasemmistolle tämä on elämän ja kuoleman kysymys: tasavertainen ja arvoinen koulutus kuuluu kaikille kuten kulttuurikin.Entä miten toimitaan leikkauslistojen kanssa? Oikeisto on huolissaan siitä, että hyvin menestyvät ja opinhaluiset eivät saa valita, siis vanhemmat, erikoiskouluja siellä missä haluavat lastensa saavan ns.parempaa opetusta. Kuulostaako elitismiltä?
Yleisesti ollaan huolissaan perusasioista: huononevat oppimistulokset, oppilaiden väliset erot, luku- ja kirjoitustaidon puutteet sekä koulurauhan järkkyminen huolettaa kaikkia. Se on huomattu muissakin EU-maissa ja se on Suomessakin hälyttävä uutinen, kuten uusimmat pisa-tuloksetkin.
Saapa nähdä pitääkö tärkeä ennakkolupaus koulutusleikkauksista, niiden torjumisesta paikkansa vaalien jälkeen? Ja olisiko koukutuskysymys jonkinlainen vaaliteema, sote-asioiden ohella?
Opettajat asialla Liperissä
Viime viikolla huomasin pari painavaa mielipidettä koulujen perusopetuksesta, täällä periferiassa siis: Pohjois-Karjalassa. Asialla olivat pitkän linjan opettajat, vahvat vaikuttajat Liperistä, Virpi Eronen (“Mikä pielessä peruskoulussa”/ Karjalainen, 7.2.) ja Sanna Rissanen (“Oppimisen alamäki loppumaan – kuunnellaan opettajaa!” / Viikko Pohjois-Karjala, 9.2.).
Muuten: lukija hyvä, tiedätkö missä on Liperi-niminen kunta? Kertooko sinulle mitään maantiedosta joku Tohmajärvi tai Ilomantsi? Älä huolestu, et ole karttapallosi kanssa yksin! Mutta matkailu saattaa avartaa…, edes virtuaali!
Olen Erosen ja Rissasen kanssa täysin samaa mieltä – ja samansuuntaisia ajatuksia on esittänyt usein myös kesälahtelainen opettaja Leila Luukkainen. (Entä Kesälahti, missä se lienee?) Olisi korkea aika kuunnella koulukeskustelussa nimenomaan kokeneita opettajia (muualtakin kuin Helsingin eliittikouluista, huom!) ja koulujen muutakin henkilökuntaa. Sisältäpäin ja pitkällä kokemuksella nimittäin näkee mikä on pielessä ja mitä pitäisi tehdä. Kun Öisinajattelija on itsekin ollut muinoin, koulukuraattorina ja nuoriso-ohjaajana, tekemisissä opetuksen, koulutuksen ja kasvatuksen kanssa, katson olevani velvollinen…tai ainakin sivustakatsoja-provokaattori sanomaan koulusta ja kasvatuksen suunnasta jotakin pientä.
Moni asia pielessä
Kun ongelmat tiedostetaan, pitäisi toimia. Noteeraako Opetushallitus jatkossa olennaiset puutteet kun esimerkiksi opetussuunnitelmia taas ehostetaan kiireellä? Jo OPS eli “Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet” vuodelta 2016 ja sen sisältämät “uudistushankkeet” ovat sekoittaneet koulujen arkea ja häirinneet koulurauhaa viime vuosina. Sieltä voi poimia vaikka sellaisia muotitermejä kuten “inkluusio” ja “itseohjautuvuus”. Inkluusio tarkoittaa jokaisen oppilaan oikeutta opetukseen koululuokassa riippumatta oppimisvaikeuksista. Itseohjautuvuus edellyttää kykyä toimia omaehtoisesti ilman ulkopuolista ohjausta ja kontrollia.
Inkluusio on pelkkä utopia kouluissa, missä ei ole riittävästi resursseja eikä opettajilla siten mahdollisuutta tukea kaikkia oppilaita. Itseohjautuva lapsi ”oppimassa” ja ryhmätyöskentely luokissa ilman opettajan ohjausta ei kuitenkaan toimi, jos ja kun ikäkausi tai yksilölliset tarpeet jäävät usein huomiotta. Tuloksena resurssipulasta ja ”heitteille jätöstä” on koulupudokkaiden ja häiriökäyttäytymisen kasvava määrä.
On unohdettu, että opettaja on opetusprosessin keskushenkilö ja luokan Aikuinen; häntä on kuunneltava, koska hänellä on (tai pitäisi olla!) taito välittää tietonsa keskenkasvuisille, kasvattaakin. Kasvatusvastuu on aikuisten, kotona ja koulussa, eikä kaikista asioista tarvitse neuvotella! Mutta: opettajan lisäksi luokat tarvitsevat selvästi nykytilanteessa toisenkin aikuisen, erityisopettajan tai koulunkäyntiä ja luokkatilannetta avustavan ohjaajan.Vaikkapa järjestyksen ylläpitoon! Myös koulukuraattorien ja muunkin henkilökunnan, terveydenhoitajien ja psykologien määrä on aivan riittämätön! Epäilen, että tilanne ei korjaannu vaalien jälkeenkään (?)
Virpi Eronen muistuttaa osuvasti opettajan ja vanhempien auktoriteetin murtumisesta: ”Lapset ovat ottaneet vallan vanhemmiltaan. Näin ollen koulun hyvien auktoriteettien ohjeita ja kasvatusta on liian vaativaa noudattaa”. Mielestäni on aivan käsittämätöntä, että älypuhelin voi olla päällä oppitunnilla, kuritonta oppilasta ei voi poistaa luokasta tai rangaista – että sosiaalinen kanssakäyminen, opetuskin hoituu muka ruudulla, tietokoneella ja ”digiloikan” vempaimilla. Opi siinä sitten empatiaa ja yhdessä oloa! Lapsi ohjataan kodin lisäksi koulussakin viihteelle, mukavuusalueelle, koska muuten mielipaha iskee ja vanhemmat ottavat pian yhteyttä kouluun. Tähän on tultu – ja viety kurinpidossakin opettajilta valta ja työrauha.
Kouluopetus pähkinänkuoressa
Sanna Rissanen kirjoittaa siitä, että lapset tulevat kouluun erilaisista taustoista ja tarvitsevat myös erilaista tukea: ”Resurssit tarkoittavat aikaa ja aikuisia. On hälyttävä trendi, että erot koulujen ja hyvien ja huonojen oppilaiden välillä kasvavat”. Rissanen on aiheellisesti huolissaan, kun kuljemme koulussakin kohti luokkayhteiskunnan paluuta. Opetuksen rahoitus on pirstaloitunutta. Kouluja koskettavat poukkoilevat hankkeet ja niiden hallinnointi vaativat opettajilta entistä perusteellisempaa suunnittelua ja työtä. Aiheellinen vaatimus kuuluu: perustaidot kunniaan ja koulutuksen perusrahoitus kuntoon, sillä ”pelkillä tableteilla ei pitkälle pötkitä”.
Totta, digiloikat ja tabletit eivät ole isäntiä, vaan renkiä. Niiden avulla opetuksen tila ei kohennu eikä koulurauhaa saavuteta. Peruskoulussa, lukiossa, ammattikoulussa ja yliopistossa pärjäävät yleensä oppimisesta syystä tai toisesta innostuneet ja motivoituneet, loppupeleissä myös itseohjautuvat lahjakkuudet. Mutta: suuri enemmistö koululaisista ei kuulu heihin ja juuri siitä enemmistöstä on oltava huolissaan!
Ellei peruskoulussa opita perusasioita, siis äidinkieltä, lukemista, kirjoittamista ja laskemista – tai hankita perustietoja historiasta, yhteiskunnasta ja ympäristöstä, taideaineita ja liikuntaa unohtamatta, koulu on aivan ilmeisesti unohtanut perustehtävänsä. Onko syy sitten resurssien puutteessa vai osin kehnoissa opetussuunnitelmissa? Varmaan sekä että. Kun pikkulapsi ei leiki eikä liiku, vaan tuijottaa tuntikausia älypuhelinta tai kuvien virtaa ruudussa jo koulussakin, häneltä jää paljon olennaista puuttumaan kasvussaan kohti aikuisuutta…
Lainaan vielä lopuksi Virpi Erosen yhteenvetoa: ”Kulttuurin muutos on yllättänyt meidät: sosiaalisen kohtaamisen siirtyminen someen, opetuksen digipakko,ja käsinkirjoittamisen vähentäminen sekä mukavuudenhaluun pyrkiminen. Koulujen Wilma- ja hankesirkuksessa aitoa aikaa kohtaamisille on liian vähän… Kasvatus ei koskaan siirry pois kokeneemmilta aikuisilta.”.
Pentti Stranius, Öisinajattelija