Vietimme heinäkuun 2019 alussa vaimon kanssa viikon Helsingin Käpylässä. Kaupunginosa on niitä ensimmäisiä tietoisesti rakennettuja viherkeitaita, puutarha-alueita puutaloineen – ja sen perustamisesta tulee 2020 kuluneeksi peräti 100 vuotta. Aloitimme halpaloman keskenämme kerrostalokolmiossa, koska poikani perhe lomaili samoja aikoja Lounais-Suomessa.
Tutustuin maisemiin osaksi pyöräillen ja huomasin, että Käpylä sopii hyvin rauhallisissa maalaismaisemissa asumaan tottuneille.
Molemmin puolin Koskelantietä löytyy viehättäviä vanhoja kivitaloja, kokonainen Puu-Käpylä, siirtolapuutarha, uimala, lukuisia kapakoita ja kauppoja, toimiva kirjasto, hyvät liikenneyhteydet joka puolelle sekä paljon paljon puita ja mahtavia sisäpihoja. Asukkaatkin näkyvät touhuavan paljon yhdessä, mikä taitaa olla aika harvinaista Helsingissä (?). Tosin, Käpylässä vuokralla tai omistusasunnossa asuminen vaatii aika paksun lompakon tai perityn kämpän…
Yöt olivat hiljaisia, mitä nyt Koskelantien pieni pauhu kuului taustalla, jos korvia höristeli. Päivät leppoista kapunkilomailua. Parasta lounasruokaa sai muuten Old Sophiessa, Mäkelänkadun ja Koskelantien ison risteyksen laidalla. Mieluusti mainostan. Otimme siellä elokuvatutkija VP Makkosen kanssa parit iltapäiväkaljatkin.
Kirkkokierros
Kiersimme joutessamme, ja hellettä paossa, neljä pääkirkkoa: Uspenskin katedraalin, Temppeliaukion luolakirkon, Kallion kirkon ja Tuomiokirkon.
Uspenskissa päädyimme seuraamaan ortodoksista kastetilaisuutta; ensimmäisen kerran elämässäni. Temppeliaukio on varsinainen turistikeskus, jossa käydään 3 euron anekauppaa; sen verran joutuu pelkästä sisäänpääsystä maksamaan. Mutta: ilmaiskonsertti, Santa Clara Choralen kuorolaulu (nelisenkymmentä laulajaa) oli uskomaton elämys, Mozartin Lacrymosan ohella Arvo Pärtiä ja negrospiritualeja. Kallion kirkossa kajahti Vivika Oksasen komea urkumusiikki ja Tuomiokirkon kryptan taidenäyttely enkeli-teemoineen oli rauhoittava kokemus. Kuten myös kävely vanhoilla kotipaikoilla, Kristianinkasulla Siltavuoressa ja Krunikassa.
Korkeasaari
Korkeasaaressa olen käynyt tähän saakka vain lapsiperheen isän roolissa. Nyt olimme ensi kertaa aikuisina. Jotenkin sitä näki eläimet (kin) tarkemmin. Erityisesti harvinaisen Amurin tiikerin ruokinta keräsi uteliaat häkin ääreen. Ruokkijat olivat sitoneet ovelasti hevosen jalan puunrunkoon, jotta nälkäisen tiikeriparan oli pakko tulla näytille sitä repimään. Jykevä otus, 250 kiloa. Jäljellä Siperiassa elvytetty kanta, noin 500 yksilöä plus eläintarhat.
Muuten keskipäivän utuista tunnelmaa masensi se, että Apinatalo kumisi tyhjyyttään eikä yksikään Karhulinnan asukas näyttäytynyt. Teki mieli kahville…, mutta hintatasoa säikähtäneenä poistuimme rantalaiturille laivaa odottelemaan. Helsinki on kaunis mereltä käsin, vaan koko Kauppatori pilattu maailmanpyörähärvelein ja uimalaa muistuttavalla pyramidilla. Ja kun torilla saa väistellä ilmasta paskivia ja ahnaasti makupaloja metsästäviä lokkilaumoja, mieliala laskee yhtä paljon kuin tiskien hintoja katsellessa. Onneksi kiinalaisilla ja japanilaisilla näyttää olevan rahaa – ainakin niillä, jotka Suomeen asti matkaavat!
Oodi / Regina ja museot
Oodissa kävimme elokuvissa, filmihullun pariskunnan eli Markku ja Olga Varjolan opastuksella. Emir Kusturican Arizona Dream oli mainettaan parempi, nukahdin hetkeksi vain filmin alussa. Arkiston teatteri Reginan penkit ovat liian pehmeät, siis mukavat! Äänentoisto tietysti upeaa, mutta ei Oodin ekakerroksesta löydy ehkä sittenkään mitään Eerikinkadun Orionin tunnelmaa. Muuten, kuulin huhun, että Eerikinkadun lakkautetun Moskova-baarin vastapäätä avautuisi uusi boheemi kuppila, nimittäin Honolulu-baari. Puuhamiehenä tietenkin elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki, metsien suojelija ja ex-akateemikko. ( ks. myös esitystoiminta@kavi.fi )
Museoista poikkesin Ateneumissa ja Kiasmassa, tapani mukaan – kun pressikortilla vielä ilmaiseksi pääsee.
Ateneumin Hiljainen kauneus – Pohjoismaiden ja Aasian yhteisnäyttely, joka jatkuu lokakuulle oli pienoinen pettymys. Mukana oli kuvataiteen ohella osin keramiikkaa ja tekstiiliäkin. Jossakin selostustekstissä korostettiin japanilaisen taiteen “tarkoituksellista keskeneräisyyttä”, johon meikäläisen amatöörin oli vaikea päästä sisälle. Yhteys suomalaistaiteeseen, Aimo Kanervan & co luomuksiin tuntui vähän keinotekoiselta, mutta onneksi Ateneumissa oli todella hiljaista sinä iltapäivänä… ( ateneum.fi )
Kiasma ei yleensä petä! Nytkin ilahdutti Liu Susirajan omakuva-taide. Se on kookkaan naisen itseironiaa täynnä. Susiraja (s. 1975) kommentoi hienosti sitä miten naismuotokuvien pitäisi olla aina muka kauniita tai puolialastomia. Hänen mielestään tärkeämpää on selvästi kehollinen totuus, naisarkikin ja sen humoristinen esiintuominen, siis eräänlainen realismi, jossa on naivistis-surrealistisia vivahteita. Ainakin minun mielestäni. Käykääpä katsomassa, valokuvat nähtävillä aina heinäkuun loppuun saakka. ( kiasmaguide.fi )
Mitäpä muuta? No, ainakin Ruoholahti on muuttunut rutkasti ja Kaivopuiston puut kasvaneet sitten 1990-luvun, jolloin siellä viimeksi vaeltelin. Venäläisravintola Saslikki oli kesäajan kiinni, joten söimme lounasta Kapteeninkadun SeaHorsessa eli Sikalassa. Se oli ennallaan – kuten Kom-teatteri sitä vastapäätä.
Öisinajattelija