KULTTUURIVIHKOT 1 / 2014 on ”Kirkko & valtio”-teemainen uskontonumero. Lehti käsittelee aihetta monelta kantilta ja on siten hyvin monipuolinen ja sivistävä tietopaketti.

Suomessa, toisin kuin monessa Euroopan maassa, kirkko ja valtio ovat yhä ”naimisissa” – ja valtiovaltamme suosii erästä tiettyä uskontokuntaa selvästi. Harva tietää, että esimerkiksi EU:n ja erityisesti EIT:n (Euroopan ihmisoikeustuomioistuin) vaatimuksissa on jo pitkään ollut uskonnon ja omantunnon vapauksien perusteellisempi tarkastelu myös lainsäädännössä.

Suomessa kirkon ja valtion erottaminen toisistaan on ollut viime aikoina harvoin esillä eli niin sanotusti agendalla. Esa Ylikoski ihmetteleekin Kulttuurivihkojen artikkelissaan ”Kirkko, valtio ja vasemmisto” sitä, miksi myös vasemmistopuolueet ovat luopuneet yli sata vuotta sitten asettamistaan tavoitteista. Forssan kokouksessa 1903 vaadittiin nimittäin hyvin selkeäsanaisesti seuraavaa:
”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista”.

KULTTUURIVIHKOISSA uskontoaihe on esillä useissa artikkeleissa, joissa pohditaan kirkon uudistumista, uskonnollista vakaumusta, Prometheus-leirejä, maailmankatsomuksellisia asioita, kouluopetusta jne jne.

Yksi artikkeleista, ”Juhannustansseista Taivaslauluun” käsittelee uskontoa ja kirjallisuutta. Se on Tuula-Liina Variksen haastattelu, joka nauhoitettiin matkalla Iisalmen kirjallisuustapahtumaan tammikuussa 2014. Ohessa artikkelin/ haastattelun alkuperäinen teksti.

Öisinajattelija

Uskonto suomalaisessa kirjallisuudessa
Tuula-Liina Varis pohtii uskonnon roolia viime vuosikymmeninä

Tuula-Liina Varis on johtanut Suomen Kirjailijaliittoa vuodesta 2009. Hän on ollut myös Valtion kirjallisuustoimikunnan jäsen ja saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja. Varis on kirjoittanut parikymmentä kirjaa – romaaneja, novellikokoelmia ja elämäkertoja. Tuorein novellikokoelma Että tuntisin eläväni ilmestyi viime vuonna. Varis on työskennellyt myös pitkään lehtitoimittajana ja hänet tunnetaan edelleen esimerkiksi Kansan Uutisten ja Eläkeläinen -lehtien suorasanaisena kolumnistina. Televisiosta moni muistaa hyvin Tuula-Liina Variksen luotsaaman laadukkaan keskusteluohjelman Kirjan A & Ö.

Kulttuuriradikalismin uskontokritiikki

Talvi- ja jatkosotaa edeltävä ja sen jälkeinenkin kaunokirjallisuus oli pitkään isänmaallisuuden ja uskonnollisuuden sävyttämää. Poikkeuksiakin oli. Pentti Haanpään hurjista novelleista joitakin sensuroitiin 1930-luvulla juuri uskontoa rienaavan sisältönsä vuoksi. 1950-luvulla Tuntematon sotilas muodosti selvän käännekohdan realistisemmassa sotakirjallisuudessa ja 1960-luvulla kulttuuriradikalismi vyöryi jo laajalla rintamalla. Erityisesti kirkko instituutiona sai kuulla kunniansa.

Pentti Stranius (PS): Miten 60-lukulainen uskontokritiikki näkyi kirjallisuudessa?

Tuula-Liina Varis (T-L V): Jos ajatellaan 1960-lukua edeltäviä vuosikymmeniä, ei uskontoon suhtauduttu juuri lainkaan kriittisesti. Oikeastaan vasta Hannu Salama ja Juhannustanssit haastoi ja ”yhteiskunnallisti” uskonnon ja kirkon. Hän teki tässä suhteessa aika ison palveluksen ja sai monet toimimaan. Minäkin erosin kirkosta oikeusjutun takia. Terho Pursiainen oli pappi ja tuli puolestaan suoraan kirkon sisältä. Uusin testamentti oli raju juttu ja tärkeä kirja. Pursiainen puhui ja kirjoitti uskonnosta julkisuudessa monessa muussakin yhteydessä, televisiota myöten. Muistan pitkän kamppailun rukouslauantaita (huvi- ja tanssikieltoja – PS.) vastaan…ja ainakin yhden Helsingin teiniteatterin esityksen aiheesta.

Muistan myös rovastin Arto Kourin, joka profiloitui yliopistomaailmassa kirkon kriitikoksi. 1960-70-lukujen vaihteessa nousi yhtäkkiä ryhmä radikaalipappeja. Jo 1950-luvulla sellainen oli Voitto Viro, jonka radikaalisuus oli ehkä laimeampaa. Sitten tuli Hannu Taanila, jolla oli paljon sanottavaa ja tuttavia; hän oli aidosti kiinnostunut kirkkohistoriasta ja esimerkiksi musiikista toimien jopa kesäkirkoissa urkurina silloin tällöin.

1970-luvun taistolaisvuosina uskontokriittistä kaunokirjallisuutta ei tehty kovinkaan paljon, mutta uskonnollisuus sai sinänsä väistyä. Aiheet vaihtuivat ja isänmaalliset teemat hävisivät. Sen sijaan mikään ”taisteleva ateismi” ei tullut tilalle. Lähinnä uskonnolliset aiheet jäivät pois, sillä Hannu Salaman, Jorma Ojaharjun tai Pekka Kejosen ja kumppaneiden raadolliseen maailmankuvaan ei jumala mahtunut. Myöhemmin on paljastunut, että kulttuuritaistolaisten piirissä oli omanlaisia uskonnollisia etsijöitä kuten vaikka Pirkko Saisio, jonka teoksissa nuoruuden jumalankaipuu heijastuu.

Niin, ja jos jotakuta kirjailijaa haluaisi pitää ateistina, niin varmaankin Samuli Paronen olisi sellainen, jo 1960-luvulla. Hänellä oli yhtä ”jumalaton” maailmankuva kuin vaikka Anton Tsehovilla, vaikka Tsehov ei ehkä olisikaan samaa mieltä kanssani. Parosen aforismihan kuului: “Emme tiedä. Kutsumme sitä Jumalaksi.”. Periaatteessahan kristillinen usko on suuntautumista sen mukaan mitä emme tiedä. Ja tottakai pitää mainita Timo K. Mukka. Jo hänen esikoisensa on hurjan raju kuvaus siitä mitä uskonelämä voi käytännössä merkitä. En sanoisi häntäkään ateistiksi, vaikka Mukka oli taatusti 60-lukulaisista kirkkoa kohtaan kriittisimpiä kirjailijoita. Hän vain jäi siinä mielessä Hannu Salaman Juhannustanssien varjoon, debytoi väärään aikaan.

Pentti Saarikoski ja uskonto

PS: Entä Pentti Saarikosken suhde uskontoon. Hänhän ”nykysuomensi” esimerkiksi Matteuksen evankeliumin ja ahersi antiikin kielten parissa muutenkin?

T-L V: Penttihän ei ollut uskon tai uskonnon vastainen ollenkaan. Hän oli kirkko-instituution vastainen ja sen valtaa hän kritisoi ja pilkkasi. Hän oli äärimmäisen kiinnostunut raamatun teksteistä ja Matteuksen evankeliumin kääntämiseen vaikutti innostus antiikin Kreikkaan. Hän halusi modernisoida raamatun tekstejä.
Muistan kuinka 1970-luvulla perustettiin uusi raamatun käännöskomitea. Silloin Pentti oli äärimmäisen loukkaantunut siitä, että häntä ei kutsuttu komitean jäseneksi.
Ateisti Pentti ei ollut missään tapauksessa. Jossakin viimeisistä kirjoistaan hän mainitsee esimerkiksi sen, että kyllä jumala taisi saada jotakin aikaankin, mutta sitten hän laiskistui eikä vaikuta enää maailman menoon.

Ortodoksinen uskonto kiinnosti Pentti Saarikoskea kovasti, erityisesti 1980-luvulla. Jumalanpalvelus on ortodokseilla 360 asteen esteettinen elämys eikä kirkko julista samalla tavalla tapaoppia kuin luterilaisuus. Pentti sanoi jo 1970-luvulla, että jos hän liittyisi kirkkoon, se olisi ortodoksinen kirkko. Luterilaista arkkipiispaa, Mikko Juvaa hän piti silti suuressa arvossa. Pentti Saarikoski tarkoitti muuten todellisella kristillisellä vakaumuksella sitä, että se edellyttää sellaista älyä ja HENKISTÄ TASOA, jolle vain harva yltää.

PS: Valamon luostari Heinävedellä oli kai paikka mistä jotkut kirjailijatkin hakivat inspiraatiota tai henkisyyttä?

T-L V: Kun muutimme nykyisen mieheni Mikko Variksen kanssa Heinävedelle vuonna 1979, silloin oli selvästi havaittavissa Valamon nousu. Luostarissa alettiin kehitellä näitä matkailusysteemejä, ravintolaa ja vierasmajoja. Mutta oli se silloin vielä aika uutta. Pentti Saarikosken oleskelua luostarissa pidettiin melkoisena ihmeenä ja voivoteltiin sitä, että hän nyt olisi kääntynyt ortodoksiksi. 1980-luvun alussa alkoi sitten se todellinen buumi, jossa Isä Ambrosiuksella oli iso rooli. Hänellä oli erinomaiset verkostot sivistyneistön parissa ja harvinainen tyyli keskustella vapaasti uskonasioista. Pentin kuolema ja hautaaminen Valamoon sai myöhemmin paljon julkisuutta. Mutta se romanttisuuden häviäminen ja kaupallisuus alkoi jo pian 1980-luvun lopulla.

Uskonto ja nykykirjallisuus

PS: Näkyykö uskonto suomalaisessa nykykirjallisuudessa – ja jos näkyy niin miten?

T-L V: Tässä ajassa on paljon kaikenlaista hörhöä, kaiken maailman enkeliuskoa ja kätten päälle panemista, jonka voi siirtää helposti hömppä- ja hörhöbisnekseen. Mutta vakavasti puhuen, kun luin Pauliina Rauhalan lestadiolaisperheestä kertovan Taivaslaulun, se osottautui harvinaiseksi romaaniksi. Tekijä on syvästi uskonnollinen eikä ole kokemuksistaan huolimatta menettänyt luottamustaan hyvään jumalaan, vaikka lestadiolaisuus näkyy ympärillä välistä kovana ja suvaitsemattomana oppina. Rauhalahan kirjoittaa uskonnollisesta liikkeestä komeasti sisältäpäin. Hänestä tuli mieleen myös sellainen pitkän linjan runoilija kuin Niilo Rauhala, jonka hienoissa runoissa uskonnollisuus on ihan läpikäyvänä johtoajatuksena. Ja vielä on mainittava Hannu Raittilan esikoisteos Ei minulta mitään puutu – sehän on varsin monipuolinen kuvaus lestadiolaisista suviseuroista, lestadiolaisuudesta.

PS: Myös Finlandia-palkitun Riikka Pelon esikoisteoksessa Taivaankantaja uskonto on keskeisessä osassa, kun lapset ovat uskonnollisen manipulaation kohteena. Sitten esimerkiksi Anna Kontula ja Antti Eskolahan ovat selvitelleet omaa suhdettaan uskoon tai uskontoon? Oletko törmännyt heidän pamfletteihinsa?

T-L V: Olen toki lukenut Antti Eskolaa, paljonkin, nuoresta asti, mutta hänen uskonnollisia pohdiskelujaan en juuri ole lukenut. Minusta tuntuu, että hänen teksteissään näkyy kaipaus lapsenuskoon ja pyhän kokemiseen. Uskonto on hänelle tunteen eikä järjen asia. Mutta varsinaista älyllistä pohdintaa uskonnosta on aika vähän…tai sitten se ei vain kuulu minun kiinnostukseni kohteisiin. Toisaalta itse käyn mielelläni kirkoissa ja hautausmailla ja koen siellä suuria tunteita. Voi kysyäkin hyvällä syyllä: Entä jos meillä ei olisikaan nykyistä hautausmaakulttuuria ja ihmiset vain häviäisivät jonnekin kuolemansa jälkeen? Miten paljon se vaikuttaisi meidän näkemyksiimme elämästä ja kuolemasta… tai vaikka muistamisesta sukupolvijanalla?

Haastattelu: Pentti Stranius