Elämä on ihmeellisempää kuin uskomme, uskotte!. Se kierrättää ja tuottaa uudelleen eteemme asioita, joita haluaisimme unohtaa. Itsekin olen joskus kirjoittanut näin: ”…muistamme juuri ne asiat, jotka haluaisimme aktiivisesti unohtaa…”.
En unohda teitä, ystävät hyvät! Matti Valtavirta & Juhani Roiha. In memoriam. Opetitte meikäläistä paitsi katutason arkeen, myös siihen, millaista on olla IHMINEN siellä missä kaikki inhimillisyys ja perustarpeet (asunto, ruoka) ovat usein saavuttamattomissa. Tappelin Vailla vakinaista asuntoa ry:n (Vva) -aktivistien kanssa yhteisrintamassa monta vuotta, itsekin asunnoton Helsingissä 1988-90. Olen ylpeä teistä ,itsestäni, lapsistani. Me selvisimme, mutta se saattoi olla sattumaa, marginaalien onnea…
Pyyvaara, Ulla; Timonen, Arto: Katu. Asunnottomat kertovat. Into Kustannus Oy, 2012. 152 sivua.
Sosiaalityöntekijä Ulla Pyyvaara ja valokuvaaja Arto Timonen ovat tuottaneet yhdessä Vailla vakinaista asuntoa ry:n aktivistien kanssa komean kirjaprojektin:Katu. Asunnottomat kertovat. Teos on valokuvakirja elämäkerrallisine teksteineen. Se on kaiken lisäksi aivan uraauurtavaa pioneerityötä unohdetuista.
Sanon heti aluksi: entisenä Vailla vakinaista asuntoa ry:n (Vva ry) aktivistina olen hieman jäävi arvioimaan tätä teosta, koska olin itsekin Pursimiehenkadun asuntolan eli Nubiksen asukki syksyllä 1988. Olin asunnoton ja asuin alaikäisen poikani kanssa Nubiksen alakerran pienasunnossa, muistaakseni 3-4 kuukautta ennen kuin sain Helsingin kaupungin asunnon. Sellaisen sai vain kadulle muuten joutunut, jollakin tavalla maksukykyinen kansalainen, jolla oli lapsia huollettavana. Minulla oli työpaikka, säännölliset tulot sekä yksinhuollettava poika – vain asunto puuttui.
Jo edesmennyt työkaveri Matti Valtavirta Suomen elokuva-arkistosta oli kohtalotoverini, joka sai minut ylipuhuttua Vva ry:n julkaiseman lehden, Asukin päätoimittajaksi. Siinä ”vapaaehtoistyövirassa” tuli koettua ja nähtyä monenmoista vuosina 1988-90, sellaista marginaalia, mitä keskiverto helsinkiläinen ei ikimaailmassa kohtaa.
Sanon myös jatkoksi: en suosittele Katu-teosta herkkähipiäisille, enkä aloitteleville kaljoittelijoille, jotka ovat ihastelleet todellisuutta surkeasti vääristeleviä ja puhki kaupallisia pussikaljaromaaneja ja juoppohullun päiväkirjoja. Katu. Asunnottomat kertovat -kirja on sellaista realismia, jonka vain näkymättömän todellisuuden kadulla ja taivasalla kokeneet voivat julkituoda, ja tarinoida.
Enkä puhuisi mielelläni muodikkaasti edes oikeista ”alan miehistä” (joista kyllä on kysymys!), vaan minuutensa ja ihmisyytensä vaivoin säilyttäneistä markkina- ja riistoyhteiskunnan uhreista. Osa heistä on myös aktivisteja, usko tai älä! – urheita taistelijoita, joiden uurteisilta kasvoilta näkyy (valokuvissa) sellainen viisaus, mitä yliopistojen käytävillä ei tavoiteta!
Sekä haastattelutekstejä toimittanut Ulla Pyyvaara että 10 vuotta asunnottomia kuvannut Arto Timonen ovat onnistuneet tärkeimmässä. He antavat asunnottomuudelle ja – siitä usein johtuvalle – juopottelulle inhimilliset kasvot. Kuvissa ja teksteissä näkyy asunnottoman ihmisen kunnioitus tavalla, mihin sosiaalipornoa harrastava keltainen lehdistö ei ikinä pysty. Harvoin siihen pystyvät edes sosiologit ja muut tutkijat, joille kadun asukit taivasalla ovat sittenkin vain mielenkiintoinen kohde, objekti ilman omaa ääntään.
Katu. Asunnottomat kertovat -kuvateos on oivaltavasti jaettu vuorokauden osiin. 30-40-sivun osiot kertovat aamusta, päivästä, illasta ja yöstä asunnottoman elämässä. Kymmenet kadulla tai asuntoloissa elävät esittelevät lyhyesti elämäntarinansa ja arjen suurimmat murheensa, mutta myös kohokohdat. Tarinoita kuten valokuviakin yhdistää huumori, mutta myös toivo. Niin, vaikka moni päähenkilöistä on jo – tätä kirjoittaessani – kohdannut tai kohtaamassa matkansa pään.
Öisinajattelija