Tampereen 43. elokuvajuhlat (6-10.3.2013) ovat ohi.
Ne ovat korostetusti julkisuudessa muuten näkymättömien lyhytelokuvien juhlaa. Vain kerran vuodessa Suomessa saa tilaisuuden katsastaa maailman parhaita lyhytelokuvia putkeen – dokumentteja, fiktioita, animaatioita eri puolilta maailmaa. Muuten lyhytelokuva, siis kansainvälinen erityisesti, on täydellisessä pimennossa!
Lyhytelokuvat kiertoon!
Olisi korkea aika pistää ainakin muutama kymmenen parasta Tampere-pätkää kiertoon, televisioon, elokuvakerhoihin, kouluihin. Kuulettekos arkistolaiset, säätiöläiset, levittäjät, elokuva”kasvattajat”! Kyse ei voi olla rahasta, vaan vain ja ainoastaan siitä, että elokuvallista ilmaisua alettaisiin oikeasti ”opettaa”, tuottaa ymmärrystä laatuelokuvasta kaiken kaupallisen visuaalisen kulttuurin vyöryssä. Eikö tässä maassa vieläkään tajuta, mikä merkitys liikkuvalla kuvalla on? Mitä kaikkea paskaa jo pieni lapsi saa katsottavakseen sen sijaan että joku oikeasti miettisi vaikka pakkosyötettyjen kaupallisten animaatioiden laatua!?
Tänä vuonna monen Tampere-elokuvan – myös Grand Prix-voittajan – päähenkilö(t) oli(vat) sivullinen, työtön, marginaali, unohdettu. Festivaali toi hienosti esiin universaalin elämän ja globaalin arjen varjopuolen. Filmitarjonta oli monipuolista ja niin laajaa ettei millään ehtinyt sukkuloida näytöksestä toiseen, jotta olisi nähnyt edes osan parhaista ja palkituista.
Yleisöä kiinnostivat erityisesti kilpailusarjat, mutta nyt myös esimerkiksi Zaida Bergrothin retrospektiivinäytökset. Myös ”Doc. Aasia” – sarja ja klassikkoelokuvat viehättivät. Arkiston aarteiden kaksi näytöstä olivat tupaten täynnä väkeä. Samalla konkarit, elokuvamuseomies Lauri Tykkyläinen ja Raimo ”Rake-Special” Silius jättivät jäähyväiset Tampereelle… Valitettavasti! Aukko on vaikeasti paikattavissa!
Sattuman satoa
Hienojen fiktioiden ja dokumenttien virrassa palkinnon voittaminen on aina sattuman satoa ja vähän makuasiakin. Itse ihastelin enemmän afrikkalaisia, itämaisia ja venäläisiä lyhytfilmejä, mutta tuomaristossa toimivat Nick Deocampo (Filippiinit), Line Klungseth Johansen (Norja), Ivana Laučíková (Slovakia), Ulla Simonen (Suomi) ja Rich Warren (Iso-Britannia) olivat toista mieltä. Pääpalkituksi tuli englantilainen The Mass of Men / Tavalliset ihmiset. Se on omintakeinen työttömän tarina: myöhästynyttä kortistolaista pitää aina rangaista, mutta kuinkas sitten kävikään…
Kaikista ”näkymättömimmät” filmit
Kiinalainen sarja ”China Experience” oli sarja jolta odotin paljon. Ei pitäisi intoutua, kyllä sarja oli pienoinen pettymys – pääosin kokeilevaa lyhyttä animaatiota kyllästymiseen saakka. Sen sijaan kilpailusarjan japanilainen filmi, Yuichi Suitan lyhyt fiktio Niin kaunis on Japanin aamu olisi ansainnut huomiota; sen tsunami-kertomus yhdistettynä rauhaisaan yltäkylläiseen ja yksinäiseen aamiaiseen oli elokuvallisesti ja teemallisesti taidokas työ. Iranilaisen Parviz Rostamin Kiven melodia oli äänimaisemaltaan ja kulttuuritietoisuudeltaan aivan upea ja Assaf Tagerin Rautatieläisen poika mahtava afrikkalaisen arjen fiktio Zambiasta.
Ja vielä pari mainintaa. Belgialaisen Frederik Jan Depickeren Tuuliajolla pitäisi esittää aina siellä missä puhutaan ulkomaalaisista, maahanmuuttajista pohjoismaissa. Ugandalainen pakolainen pysäyttää katsojan ”tundralla” vaeltaessaan – 150 km Napapiirin tuolla puolen… Entäs sitten Tony Donoghuen outo pätkä Irlantilaisia kansanhuonekaluja? Sekatekniikalla toteutettu väläys menneen maailman kalustojen entisöinnistä suorastaan säväyttää. Nukkuiko tuomaristo näiden elokuvien kohdalla?
Suomalaisista ilman palkintoja jäivät yllättäen myös Jenni Toivoniemen Treffit – jossa paritetaan kissoja ja kuvataan siinä sivussa häkellyttävän aidosti nuorten hämmennystä – ja Jan Ijäksen ympäristökannanotto Two Islands, jonka pääosassa ovat New Yorkin edustalla sijaitsevat valtavat jätevuoret. Toinen ”jätevuori” muodostuu asunnottomista tuntemattomista vainajista, joita on haudattu saarelle moneen riviin ja samojen hautojen eri metrisyvyyksille. Heitä ei kaipaa kukaan! Oudolta tuntui myös Virpi Suutarin Hilton-dokumentin jääminen huomiotta: itähelsinkiläisen vuokratalon syrjään sysätyt nuoret on jo teemaltaan mitä ajankohtaisin filmi, josta vielä kuullaan.
PS.
Kansainvälisessä kilpailusarjassa oli mukana kaksi ”näkymätöntä” venäläiselokuvaa, joista jo kirjoitin edellisessä blogissa. Nekin jäivät palkinnoitta.
Öisinajattelija