Kuolleen miehen morsian
Hämäläinen Pirjo. Kuolleen miehen morsian (Marakanda 2019, 460 s.)
…on Kansan Uutisten ex-kolumnistin, suomentajan sekä taide- ja kirjallisuuskriitikko Pirjo Hämäläisen (1952-2017) ainut romaani, joka julkaistiin postuumisti vasta hänen kuolemansa jälkeen. Käsikirjoitus löytyi tietokoneelta ja se on kieltämättä sen verran laadukas ja viimeistelty, että julkaiseminen on kulttuuriteko.
Aivan varmasti Pirjo Hämäläinen myös suunnitteli kirjansa julkaistavaksi.
Kuolleen miehen morsian on orwellilaisella nykykielellä “autofiktio”, mikä tarkoittaa reippaasti omaelämäkerrallisia aineksia sisältävää romaania.
Olen lukenut viimeisten vuosikymmenten aikana Hämäläisen kolumneja suht säännöllisesti. Niinpä voin allekirjoittaa sanan “omaelämäkerrallinen”, sillä jotakin tuttua löydän moneltakin sivulta, esimerkiksi sen, että kirjoittaja on lähtöisin maalta, vasemmistolaiseen liikkeeseen nuorena mukaantullut, erittäin sivistynyt ja kaikenlaista kirjallisuutta ahminut, kulttuuritietoinen ja venäjän taitoinen persoona. Hän on myös itänaapurissa, erityisesti Pietarissa paljon oleskellut ja matkustellut. Kaiken tämän lisäksi Hämäläinen on elänyt varsin värikkään elämän, joka heijastuu Kuolleen miehen morsiamen sivuilla kautta linjan ja kirkkaasti.
Kirjassa on sivuja peräti 460 , mutta luin sen innolla parissa päivässä kun sattui synkänsyksyistä ja sateista luppoaikaa. Loppupuolella pulpahti mieleen jonkimmoinen oivallus:
Voihan nenä, tällaisen tarinan kirjoittaneelta olisin lukenut taatusti seuraavankin romaanin!
Kuolleen miehen morsian keskittyy lyhyen alkujakson, lapsuus- ja varhaisnuoruuskuvauksen jälkeen suurimmaksi osaksi nuoren naisen, päähenkilön opiskeluvuosiin 1970-luvun Helsingissa. Viimeiset sata sivua vietetään hänen kanssaan 1990-luvun alun murrosvuosien Pietarissa, Vasilinsaarella, mutta myös paluu ”kotiin” lapsuusmaisemiin tuo uutta sisältöä elämäntarinaan. Venäjä on tarinassa silti koko ajan läsnä värikkäine henkilöineen ja kulttuureineen ja Venäjään liittyy myös kirjoittajan/ päähenkilön viimeisin rakkaussuhde ja äidiksi tuleminen nelikymmenvuotiaana. Uusi rakas on venäläinen ”Stan”, jolle päähenkilö oikeastaan kertoo romaanin edetessä omaa tarinaansa, avaa menneisyyttään. Tässäkin mielessä Pirjo Hämäläinen edustaa tyylillisesti rohkeaa tunnustuskirjallisuutta.
Romaanin yhteydessä voi hyvällä syyllä puhua myös minäkertojan, nuoren naisen hurjasta kasvutarinasta, joka alkaa varhaisesta kapinasta ja railakkaista juhlista ja juopotteluista, mutta – yllätys, yllätys – neitsyys säilyy pitkään, sillä se ensi rakkaus, sittemmin nuorena kuollut maalaismies eli ”Tuomo” ei alunperinkään oikeasti miellytä. Tai välillä miellyttää, välillä ei, kunnes kuolee hyvin mystisellä tavalla kuten vanhempansakin. Päähenkilö kokee paljon ennen kuin neitsyys lopulta “menetetään” ja tätä Helsingin elämänvaihetta kuvataan pitkään. Opiskeluelämän hulinassa kuvaan astuu ”aatelinen” ”Punapää”, joka viettää huoletonta eliittielämää ja tempaa päähenkilön siihen mukaansa. Uuden rakkaan valhemaailman ja petollisuuden paljastuttua, seuraa kahden viikon mittainen itsemurhajuopottelu, lopputuloksena aivan mainiosti kuvattu delirium kaikkine surrealistisine harhoineen.
Punapää pysyy silti koko ajan keskeisenä sivuhenkilönä, jonka motiiveja ruoditaan ja joka palaa tunne-elämää häiritsemään vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Pettämiset ja petetyksi tulemiset kuvataan karusti ja arkisesti ilman enempiä intiimejä yksityiskohtia, riidat ja henkilöt taas mehevästi ja arvoituksellisia pikkudetaljeja myöten. Ulkonäköpaineita ja syrjähyppyjä on päähenkilölläkin, joka käyttäytyy välillä itselleenkin yllätyksellisen riettaasti, vähät välittäen lähimmäisistään tai opiskelustaan. Tulee mieleen James Donleavyn romaani Holtiton mies. Tulevat mieleen myös Anais Nin tai jopa Charles Bukowski. Harvoin olen lukenut suomalaiselta (nais)kirjailijalta moista tunnustuksellista avoimuutta sisältävää tekstiä!
Kuolleen miehen morsiamen arvo on kuitenkin toisaalla, muuallakin kuin minäkertojan intiimin rehellisessä omakuvassa, nimittäin lukeneisuudessa, harvinaisessa kulttuuriryöpytyksessä ja pienissä viittauksissa esimerkiksi venäläiseen kirjallisuuteen, ja laajemminkin historialliseen mytologiaan. Romaani sisältää näin lähes uskomattoman ristiriidan risaista yksityiselämää viettävän päähenkilön ja tämän omaksuman kultturellin naisroolin välillä, kypsäksi ja kokeneeksi kasvaneen monipuolisen intelligentin ja kapakoissa luuhaavan miesteniskijän välillä.
Kirjallinen lahjakkuus ja kirjailijan mielikuvitus paistavat läpi ja tunnustuksellinen autofiktio suorastaan säkenöi kuin kirkas täydenkuun tähtitaivas pakkasessa. Lukija melkein kieltäytyy välillä uskomasta huikeita kohtauksia, poikkeamia ja toistuvaa tajunnanvirtaa, mutta se on loistavaa romaania lukiessa täydellinen sivuseikka!
Öisinajattelija