Rikos ja rangaistus…vai sovitus?
Brunila, Teuri (toim. Esa Poikela). Tuomari joka tahtoi sovitella.
Kirjokansi 2019, 197 s.
Tuomari joka tahtoi sovitella on pamflettimainen tietokirja, jonka olisi pitänyt ilmestyä jo vuosikymmeniä sitten, vaikkapa 1960-luvun räväkässä Huutomerkki-sarjassa. Kuka muistaa? Näin siksi, että pamfletin sanoma on mitä ajankohtaisin ja vähän samanlaisia mietteitä sai lukea myös “kultaisella 60-luvulla”. Näin ainakin Öisinajattelijan nostalginen mieli yrittää muistaa.
Teuri Brunila on eläköitynyt tuomari, jolla on 30 vuoden kokemus rikosjutuista, niiden uhreista, tuomituista ja oikeuden päätöksistä. Monia niistä hän käsittelee tai sivuaa kirjassa Tuomari joka tahtoi sovitella ja monen kohdalla hän pohtii kuinka sovitteluratkaisulla olisi voitu päästä parempaan ratkaisuun kuin tuomiolla, joka jättää usein niin tekijän kuin uhrin epätietoisuuden, katkeruuden ja jopa vihan valtaan “parantamatta” ketään tai edes helpottamatta tuskaa tai kostonhimoa. Vankilatuomio myös heijastaa yhteiskunnallista kostoa ja rangaistus usein vain paaduttaa tai katkeroittaa tekijän.
Useissa oikeusjutuissa vastakkainasettelu lisääntyy, asianajajat joskus sitä lietsovatkin ja tilanteet monimutkaistuvat tai vähintäänkin jutut pitkittyvät, kun asianosaiset linnoittautuvat omiin asemiinsa ja omien totuuksiensa juoksuhautoihin.
Teuri Brunila näkee ratkaisun aidossa sovittelussa, missä kohdataan kasvokkain ja uhri ja tekijä ovat tietyllä tavalla samanarvoisia. Sovittelija taas ei ole kummankaan osapuolen “asianajaja”, vaan kokenut ja koulutettu, laitkin toki tunteva ihmistuntija-ammattilainen.
Pamflettia lukiessa tulevat helposti mieleen nykyisin yleiset kiusaamistapaukset päiväkodeista työpaikoille, postilaitoksesta eduskuntaan, vihapuheista metoo-kampanjaan. Voisiko näissä suht helpostikin soveltaa Brunilan ehdottamaa “restoratiivista sovittelua”, korjaavaa oikeutta ilman pitkiä prosesseja oikeussaleissa. Tekijän vahva sanoma kuuluu: oikeus ei saa olla pelkästään kurinpitoa ja aina vain kovempien tuomioiden hakemista, vaan ihmisten kohtaamista ja heidän eturistiriitojensa sovittelua, anteeksipyyntöä ja -antoa, silloin kun on tehty toiselle pahaa. Kirjassa on myös mielenkiintoista pohdintaa siitä kuinka eri uskonnot suhtautuvat sovitteluun.
Kun ajattelee oikeudessa käsiteltäviä asioita, tulevat ensimmäiseksi mieleen esimerkiksi pikaistuksissa tehdyt lievät väkivaltarikokset, varkaudet, murrot ja kavallukset, joissa kaikkien osapuolten tapaamisilla, sovittelulla ja tietyllä KORVAAMIS-tavalla voitaisiin päästä ehkä kaikista helpoimmin kaikkia osapuolia tyydyttävään lopputulokseen.
Toisaalta, jos ajatellaan vaikka kuolemaan johtaneita raiskaustapauksia, harkittuja, pitkään suunniteltuja murhia tai vaikka useita henkilöitä tappaneen terroristi-iskun tekijöitä, on vaikea uskoa, että sovittelu olisi oikea ratkaisu tai kovinkaan helposti tuloksia tuottava oikeudenkäyttökeino (?).
Joka tapauksessa pamfletti Tuomari joka tahtoi sovitella sisältää uutta tervettä, humaania sanomaa, joka sopii nykyaikaan, jolloin vihapuhe kukoistaa, metoo-ajattelu on saanut (mielestäni) aivan liian laajoja tulkintoja ja kaikenlainen kiusaaminen yleistynyt räjähdysmäisesti. Ei vain monen uhrin, vaan myös monen tekijän elämä ja maine on saattanut mennä kovin heppoisin perustein pilalle ja monet pikaisellakin sovittelulla mahdollisesti ratkaistavissa olleet jutut “kiusaavat” ja työllistävät turhaan oikeuslaitosta.
Öisinajattelija