Tuli joulun alla matkailtua. Iso-Sisko, Ranskassa jo 35 vuotta asunut Mecki sponsoroi. Täytyy köyhänä sanoa etten ilman sponsorointia muutenkaan matkusta, saati lentämällä. Hyi hyi!… ”Miksi iskä yhä harrastat tuota ilmaston pilaamista”, sanoisi poikani Leo. Tottakai hän on oikeassa, minä heikko mukavuusturisti…
Noh, lennän ehkä kerran tai pari kymmenessä vuodessa. Ja onneksi mukana oli nyt noheva vaimo, ongelmatilanteista selviytyjä Inka. Pariisissa hän oli korvaamaton!
Alku oli hankala. Joensuun lento Helsinkiin FLYBE-koneella tarkoitti juuri sitä mitä Inkan sisko oli ennakoinut: ”Maybe?”. Kone myöhästyi, moottorit jäässä. Emme ehtineet vaihtoon, Pariisin koneeseen . Yövyimme lentoyhtiön laskuun Rantasipissä – ja ehdimme Pariisiin illan sijasta vasta varhain aamulla. (kuka tätä muuten jaksaa lukea, sori?)
Kentältä pika pikaa rautatieasemalle: määränpäänä Gare du Nord! Suosittelen. Paljon pikkuhotelleja, aasialaisia kortteleita. Louvreen ja Seinen rannalle siitä pääsee suoraan bussilla nro 47…tai 48… Montmartren ja Rue du Richeliun maisemien poikki. Hyvä reitti, paljon näkemistä ja vajaat puoli tuntia. Bussilippu Pariisissa edullinen, vain kaksi euroa. Päivä meni Louvressa: ensin tietenkin MONA LISA, joka katseli meitä omituisesti suoraan ja sujuvasti silmiin, vaikka häntä tsekkasi mistä suunnasta. Mikä taiteilija! Siis se Leonardo…
Lämpöä riitti, parikymmentä plussaa 11.12. Päivän lippu Louvressa oli journalistille ilmainen, joten poikkesimme välillä ostereilla, puolivenäläisessä kalaravintolassa. Oletkos muuten kuullut kenestäkään jonka vatsa täyttyisi ostereilla ja viinilasillisella? Minä en. Inka tarjosi osterien jälkeen pariisilaiset (oletan?) ”Complete”-omletit ja oluet. Ah, johan kelpasi! Marssimme takaisinpäin Louvreen uudelle islam-itämaiselle museokierrokselle ja törmäsimme ennen museota Jeanne d´Arcin patsaaseen. Yllättävä yhteensattuma. Valistin vaimoani Lauri Timosen samannimisestä suomalaistulkinnasta, elokuvasta ja VP Makkosen maineikkaasta roolista siinä.
Aamulla Inka heräsi ennen minua, koska olin jostakin syystä tyhjentänyt shampanjakaljapullon ennen nukahtamista. Uni tuli, mutta Inka se oli, joka kuvasi Gare du Nordin edustan lakkomielenosoituksen. Rautatieläiset olivat äänekkäässä lakossa, metro takkuili myös. Perin ranskalaista! Hyvä tieto, koska piti päästä ajoissa lentokentälle. Reception ohjasi meidät taksiin, mikä sekin myöhästeli. Onneksi Kambodzhan ex-taistelija, kansanmurhan kärsijä ja maahanmuuttaja oli loistava kuski. Puoli tuntia Gare du Nordilta Charles de Gaullelle. Samalla matkalla, tai jo ennen, huomasimme kuinka moottoripyörät ovat valloittaneet Pariisin. Melkein kuin Portugalissa taannoin: autoilla ei enää pääse/mahdu kulkemaan pikkuriikkisillä kapeilla kaduilla. Jokunen sähköpyöränkin käyttäjä uhmasi henkeään siellä sun täällä, pariisilainen uutus, oletan (?)
Sitten seurasi seikkailu. Pikkukoneella Pariisista etelään, Clermont-Ferrandiin, jossa meitä odottivat siskoni tuttavat. C-F sijaitsee laaksossa, jo lähellä ( noin 100 km) Cantal-vuoristoa, missä selkeäsi lauhkea ilmasto. Fiilis sama kuin olisi tullut jo Espanjaan ja subtropiikkiin. Muistelen muutaman vuoden takaista reissua Jaltalle. Sielläkin on ympärivuotuinen ja vihreä upea subtropiikki. Mutta kyllä Condatin hienoissa vuoristomaisemissa pian öisin kylmempääkin seurasi. Lämpötilavaihtelut vuorokaudessa helposti 20-30. Mahtavien maisemien jälkeen alkoi nousu Etelä-Ranskan vuorille: Condat-Garrey. Pariisista etelään noin 500 kilometriä. Ja merenpinnasta reilut 1000 metriä (huomasin eron puita pieniessä, hiki pukkasi pintaan, ilmasto vai heikko kunto?). Condat on pikku kylä ja siellä asuu outoa vuoristolaisjengiä, aika paljon näitä Le Pennin kannattajia, ulkomaalaisiin epäillen suhtautuvia. Siellä minun kannuslainen siskoni Eva/Mecki on viettänyt viime vuodet muutettuaan Pariisista (miehensä kuoleman jälkeen) vuorille. Ihmettelen ja ihailen. Selviytyminen on kuin Suomen maaseudulla missä ei kohta kohtaa mitään palveluja.
Ei sentään! Kun Inkalla iski korvatulehdus, saimme ranskalaislääkärin kotikäynnille. Vuoristoon. Kuvitelkaa! Lääkkeet tulivat lähetyksenä seuraavana päivänä. Kyllä siinä äimistelimme. Eikä kallista. Heti tuli mieleen sote ja Suomi!? Takaisku oli kuitenkin edessä: käynti pikkuriikkisen vuoristokaupungin keskustassa. Olen käynyt Condatissa aikaisemmin kymmenkunta vuotta sitten. Ajeltiin Euroopassa Opel Omegalla (mihin en enää suostuisi!) .Silloin vuoriston pikkukaupungissa toimi vielä juusto-liha- ja leipäkauppa. Loistotuotteita, paikallisia. Kaikki nämä pienliikkeet oli nyt suljettu, mistään kunnon viinivalikoimasta ei mitään tietoa: pelkkää ”markettia”. Vain baari toimi (onneksi!) ja supermarketti nimeltä ”Shopi”.
Viikon Ranska-loman pelasti upea vuoristosää. 1000 metrin korkeudella vuorten huipuilla on joulukuussa tietenkin lunta, Mutta kun aurinko alkoi paistaa aamupäivällä, lämpötila oli äkkiä 15-20. Ja aivan tyyntä, hiljaista kuin Lieksan huopatossu-Reino-tehtaalla. Ainakin joulukuussa 2013. Söimme oivallista ranskalaisruokaa, grillasimme lihaisia maalaismakkaroita pihalla ja otimme aurinkoa. Harvoin sitä naama ja rintakarvat ruskettuvat joulukuussa…Unohtumaton kokemus.
Öisinajattelija