Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin: muistelen kuulleeni termin ”epämukavuusalue” pari kolme vuotta sitten. Sitä käytti joko poikani tai joku muu tuttu, joka oli kaiketi lukenut Jonathan Franzenin kohukirjoja. Yksi niistä on nimeltään ”The Discomfort Zone” (Epämukavuusalue, suom. 2012).
Leo Stranius on joka tapauksessa kutsunut blogissa lukijoitaan siirtymään silloin tällöin rohkeasti ns. epämukavuusalueelle – niin työssä kuin harrastuksissa ja ihmissuhteissakin. Leolla on kenties korostunut tarve tunkeutua päivittäin uusille alueille ja aloille, jotta oppisi uutta, kokisi ja karaistuisi. Mutta se, mitä epämukavuus(alue) oikeasti tarkoittaa, on aina jäänyt vähän epäselväksi ja vähintäänkin tulkinnanvaraiseksi. Termi on jotenkin könkkökäännös englannista.
”Discomfort” ja ”inconvenience”
Englanninkielessä on ”discomfortin” ohella toinenkin sana, joka tarkoittaa ”epämukavuutta”, ”hankaluutta” tai ”vaivaa”. Termi on ”inconvenience”, jota käytetään myös verbinä ”vaivata”, ”rasittaa”, ”hankaloittaa”.
Epämukavuus on joka tapauksessa tunne, joka valtaa mielen kun joutuu outoihin ympyröihin ja maisemiin, outojen ihmisten seuraan, ennen kokemattomiin olosuhteisiin tai vaikka tunnetiloihin. Outo tunne voi olla lähellä ulkopuolisuuden, ujouden tai häpeän tuntemuksiakin. Epämukavuutta koetaan näin useimmiten vastentahtoisesti. Harva ryhtyy vapaaehtoisesti palkkasoturiksi ja sota lienee järisyttävin yksittäinen epämukavuusalue. Silti jo se, että joku aktiivisesti hakeutuu vähemmän vaarallisille epämukavuusalueille, saattaa vaikuttaa seikkailujen etsimiseltä tai itsensä alttiiksi asettamiselta.
Toisaalta, vähempikin voi riittää, jos haluaa oppia uusia asioita, tutustua uusiin ihmisiin tai muuttaa maisemaa ja toimenkuvaansa. Aina ei tarvitse erota, irtisanoutua tai matkustaa Tiibetin vuorille. Voi vaihtaa auton polkupyörään, lihan kasvisruokaan tai viettää tipatonta tammikuuta.
Epämukavuus ja harrastukset
En aio tässä ryhtyä itseni elämäkerturiksi, mutta jos oikein muistan, useimmiten olen päätynyt epämukavuusalueelle vastentahtoisesti tai sattumalta. ”Alueita” on riittänyt niin työuralla, ihmissuhteissa, asumisessa, ympäristössä ja harrastuksissakin.
Ehkä juuri harrastusten suhteen voi todeta, että varsinkin 2000-luvulla on tullut muutaman kerran hakeuduttua ihan vapaaehtoisesti kokemaan ja oppimaan uutta – eikä kokemus ole aina ensi kerralla ollut erityisemmän myönteinen. Muutama suositeltava esimerkki silti ohessa:
1) Avantouinti on sellainen harrastus, joka sopii kaikille terveille ihmisille, ainakin muutaman kerran kokeiltavaksi. Sen terveysvaikutuksia tutkitaan ja yhä enemmän myönteisiä puolia tulee esille. 2000-luvun alkupuolella pulahdin avannossa monen vuoden ajan viikottain, nyttemmin aika harvoin. Kevät- ja syysuintia hyisessä joessa kyllä harrastan yhä.
2) Kuntosali tuli kuvioihin kun ikä alkoi painaa ja lenkkeily jäi pois jalkavaivojen vuoksi. Salilla yritän käydä tätä nykyä kerran viikossa, paitsi kesäisin. Ensimmäiset kerrat olivat 2000-luvun alussa melkoista tuskaa. Tein kaikki aloittelijan virheet: liian isot painot ja kilomäärät eri laitteissa, liian usein liian kovaa rehkimistä.
3) Uusin ”epämukavuusalue” yllätti tammikuun 2015 alussa. Menimme vaimoni kanssa lavatanssikurssille. Siellä huomasin oppineeni nuoruudessa kaikki tanssiaskeleet väärin, vaikka rytmissä jotenkin olen pysynytkin. Poisoppiminen on silti hauskaa, mutta todellista discomforttia! Voi olla, että pysyn edelleen ”puujalkana” kurssin jälkeenkin, mutta mitä väliä…
Öisinajattelija