Minun Venäjäni

Minun Venäjäni ei hevillä kuole, ei presidentti Vladimir Putinin asetuksilla eikä helpolla muutenkaan.

Olen ollut ”naimisissa” Venäjäni kanssa vuodesta 1971. Silloin, syksyllä sinne itseni tungin ja jo parin vuoden kuluttua 1973 rinnalla aseteli venäläinen vaimo, vanhimman lapseni äiti. Poika, Leo Aleksis syntyi Aleksis Kiven päivänä, 1974.

Vettä on Nevassa virrannut Pietarissa niistä ajoista jonkun verran ja jonkun kerran sen isoimman haaran yli sittemmin olen uinutkin, Pietari-Paavali-linnoituksen kohdalta. Piti näyttää ja todistaa, että kovia poikia ollaan Pohjanmaalta, minä ja Jorma, Pietarin ”Lentokone”, ystävä, josta olen novellinkin kirjoittanut. Jompan kanssa esitimme, eikä syyttä! sujuvasti todellista ryysyköyhälistöä Pohjanmaalta, Kannuksesta ja Ullavasta. Tulimme käsittämättömän kurjista oloista opiskelemaan maahan, joka tarjosi meille mahdollisuuksia, ilmaisopiskelua ja stipendejä. Emme me tätä ole unohtaneet.

OK. Ei noista kokemuksista enempää, vain sen verran, että Pietari-romaania rakentelen kunhan kiireiltä ehdin. Monet ovat kaupungista kirjoittaneet.

Rima on korkealla, tuskin on Andrei Belyin ylittänyttä, ja Gogol Nevskillä, Dostojevski Heinätorilla puskevat niskaan. En tottavie lupaa mitään uutta, mutta Öisinajattelijallakin on tarinansa, se toinenPpietari, siellä toisaalla, jota rakastan, missä elin. Kuvittelen 1970-luvulla nähneeni Pietaria, Neuvostoliittoa ja perusVenäjää toisin silmin, yhtä väärästä tai erikoisesta vinkkelistä kuin siellä paljon olleskelleet ystäväni  – Reijo Nikkilä, Aimo Minkkinen, Jukka Mallinen ja Ville Haapasalo, esimerkiksi. Jokaisella heillä on oma tarinansa, kuten minullakin.

 

Minun Venäjäni ei kuole 2000-luvullakaan,  Ukrainan kriisiin eikä Krimiin , sen verran osaan erottaa historian pitkät janat ja kansalaiset ja vallanpitäjät enkä voi paljonkaan tehdä Kremlin suuntaan, edes silloin kun puolituttuja murhataan. Anna Politkovskajan ja Boris Nemtsovin olen tavannut. Itkettää välillä, Äiti-Venäjä armahda!

Jalta ja Odessa ? niin tuttuja, voiko ne unohtaa, voiko joku ne joltakin oikeasti varastaa tai valloittaa(?). Voiko olla niin etten enää näe Naista rannalla, Tsehovia ja koiraa? Edes patsasta? Oli vaihe, jolloin mietin viettäväni eläkepäiviä Jaltalla, halvasti, kun kaverit matkasivat Fuengirolaan tai Algarveen. Nyt on käynyt niin, että yhtä halvasti elän Lieksassa, missä Tsehovin ikävälle ei ole rajoja eikä kukaan venäläinen kirjailija astele kesäkatua lepäillessään Pielisjoenraittia. Tänne lähelle Venäjän rajaa ei tule juuri kukaan, edes venäläinen. Täällä ollaan, viihdytään tai sitten ei, mutta pienten ympyröiden rajaseutu, se susiraja viehättää silti.

 

Haapasalon Venäjä

Muistelen vuosia sitten kirjoittaneeni blogin, jossa arvostelin aika rankasti ystäväni Ville Haapasalon matkoja 30 päivässä itsensä ja Venäjän ympäri. Näin ne joku vuosi sitten halpaversioina ja matkailumainoksina. Vanhetessa viisastuu, anteeksi Ville!

Villen tapasin eka kertaa Mikkelissä, jossa järkättiin eriskummallista festivaalia RÄNTÄÄ JA LOSKAA. Siitäkin on jo 15 vuotta. Ville oli oma itsensä, jo näyttelijä, mutta ei todellakaan superstar – minä yritin esitellä sitä elokuvataidetta, venäläisen metsästyksen ja kalastuksen erityispiirteitä, joissa nuori (silloin) näyttelijä debytoi. Sittemmin tapasimme pitkän rupeaman Arvo Tuomisen dokumentin VODKATURISTIT-filmauksissa. Ville oli jo sen verran kovaa kamaa ja naisten piirittämä, että meidän oli vaikea napata rauhassa vodkapaukut syrjäkujalla. Arvo teki hienon dokkarin ja pätkätyö oli meille kaikille  rankka rupeama. Muistan, että Villellä oli jo silloin turhan monta rautaa tulessa. Vihon viimeisen illan päätteeksi mies kiirehti lentokoneeseen, Vladivostok. Saattelin häntä ovelle ja Villen lause jäi mieleen: ”Tämä vielä Pena, sitten lopetan, ei tämä ole ihmiselämää”.

En uskonut silloin enkä vieläkään Villen noin helpolla lopettavan, luovuttavan, vaikka tiedän hänen rakastavan lapsiaan, perhettään yli kaiken. Kun katselen näitä sarjoja, missä Ville liikkuu eri puolilla mahtavaa maata (mielestäni silti  aivan turhaan jenkeissä,  ne ponimaju!?) esimerkiksi Kaukasuksella, minun on vaikea kuvitella parempaa opasta naapuriin, siihen venäläisyyteen, siihen mystiseen maailmaan, jonka surkea ulkoverho on Kremlissä ja sisin sydän aivan muualla, esimerkiksi niissä tapaamisisssa, joita Ville järjestää katsojille melkolailla ex-tempore ja vähintäänkin uskomattomalla asiantuntemuksella missä liikkuukin. Spasibo Ville!

Öisinajattelija