Miten kirjoja luetaan?
Huomasin viikonloppuna KU Viikkolehdessä (14.1.2011)Tuula-Liina Variksen hienon kolumnin ”Miten kirjoja luetaan?”. Tuula-Liina ihastui saksalaiskirjailija Bernhard Schlinkin romaaniin VIIKONLOPPU, joka kertoo RAF-terroristi Jörgin palaamisesta vankilasta siviiliin. Kolumnisti pohtii moniulotteisessa tekstissään sitä, miksi Schlinkin uutuuskirja tuli Suomen Pravdassa Oscar Rossin teilaamaksi (HS, 10.1.2011).
Olen kokenut saman ilmiön englantilaisen suosikkini Ian McEwanin kohdalla, jonka kaksi viimeistä kirjaa RANNALLA ja POLTE ovat saaneet osakseen kehujen ohella myös melkoista kritiikkiä. POLTE oli mielestäni vuoden 2010 parhaita käännösromaaneja. Niin, kritiikissä kyse on aivan ilmeisesti paitsi lukijan sukupolvikokemuksesta (kuten Tuula-Liinakin olettaa), myös vastaanottajan aatemaailmasta, arvoista, kulttuurisesta tietämyksestä – arjesta ja elämästä.
Miten elokuvia katsotaan?
Niukan mutta tiukan ilmaisun elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki on monelle kirosana, toisille ainut kansainväliset mitat täyttävä suomalainen elokuvamies. Hän totesi joskus 1990-luvun lamavuosina olevansa pakotettu ohjaamaan ”työläiselokuvia”, koska Risto Jarva ja Mikko Niskanen ovat vainajia: ”Jonkunhan niitä on tehtävä”. Jos tarkkaan ajattelee elokuvien Varjoja paratiisissa, Ariel ja Tulitikkutehtaan tyttö tyylillisiä ulottuvuuksia, niistä löytääkin sekä Jarvan purevan satiirista tragikoomista huumoria että Niskasen karua realismia. Silti Kaurismäki on jäljittelemätön loppuun viedyssä niukismissaan, josta on tullut kestävä tavaramerkki.
Katsoin pitkästä aikaa elokuvan KAUAS PILVET KARKAAVAT (1996). Se on eräänlainen syrjäytymisaiheen ja kutistetun ilmaisun päätepysäkki. Pienet ihmiset on nostettu lama-Suomen kätköistä sellaiseen arvokkuuteen, että aihepiiri ja ilmaisukeinot alkavat olla äärirajoilla.
Kauas pilvet karkaavat…
KAUAS PILVET KARKAAVAT-elokuvan päähenkilöt ovat myös 2010 laman tuttua marginaalia – potkut saanut raitiovaununkuljettaja Lauri (Kari Väänänen) ja hovimestarina työskennellyt Ilona (Kati Outinen). Pariskunnan elämään kuuluu muutakin traagista kuin työttömyys. Poika (valokuvana esiintyvä lapsi – Matti Pellonpää, jonka piti oikeastikin näytellä elokuvan päärooli) on haudattu Hietaniemeen, minne Ilona käy viemässä koruttomassa kohtauksessa kimpullisen kukkia.
Elokuva alkaa viimeisiä iltojaan avoinna olevasta ravintola Dubrovnikista. Kokki-Lajunen (Markku Peltola) saa keittiössä juoppohulluuskohtauksen, jonka hovimestari Ilona hoitaa tyylikkäästi ovimikko Melartinin (Sakari Kuosmanen) jo saatua kokin keittiöveitsestä haavan käteensä. Kohta irtisanottavan ravintolaväen yhteishenki on hädän hetkelläkin yhtä saumaton kuin menneen maailman työväenluokan solidaarisuus: Lajunen tulee seuraavana päivänä töihin muina miehinä ja maksaa velkansa. Mielenkiintoista on, että pienyrittäjä-ravintoloitsija (Elina Salo) samastuu myös pieniin ihmisiin. Kaikkien yhteinen vihollinen on kasvoton pankkilaitos ja jatkuva saneerausvimma, joka heittää väkeä tuuliajolle. Mutta tässä elokuvassa tuuliajolta myös noustaan yhteisvoimin, vaikka Lajunen joutuu tekemään sen Kyläsaaren katkon kautta.
KAUAS PILVET KARKAAVAT on kunnianosoitus pienille ihmisille monestakin syystä. Työtön ei ole kasvoton numero, toimeton lurjus. Rahaton saattaa olla viimeisen päälle kunniallinen. Köyhyys, kärsimys tai joku muu puute voivat sittenkin olla ihmisen jalostumisen ainut edellytys tässä kurjassa kulutusparatiisissa. Pienen ihmisen korkeampi voima on korkeampi moraali. Tai terve tunne-elämä. Ilo, jonka uusi TV-vastaanotin vielä antaa – suru, jonka sitä poiskantava ulosmittaaja aiheuttaa. Kaurismäen ohjaus hipoo tyylitellyssä askeettisuudessa raamatullisia rajoja. Kauemmas ei voi mennä, koska yleisö alkaisi nauraa eikä muistaisi itkeä. Mutta vielä ei käy niin, ja siinä mielessä elokuva on banaalisti ilmaisten totisinta totta. Monelle.
Sisällön ja muodon ykseyden puolesta KAUAS PILVET KARKAAVAT lähenee optimistista utopiaa työväen tai massojen yhdistymisen voimasta. Irtisanottujen yhdessä perustama Uusi Työ-niminen ravintola avaa elokuvan loppupuolella ovensa. Se tarjoaa kateenkorvan ohella myös perusruokaa, koska ”lähistöllä työskentelee kolme rakennusmiestä”, kuten Ilona toteaa napakasti. Väki alkaa virrata sisään ja puhelinkin soi: ”Helsingin Työväen Painijat tilaavat pöydän illaksi”, ilmoittaa Lauri vaimolleen. Silminnähden ylpeänä.
Ei ole epäilystäkään kenen joukoissa Aki Kaurismäki seisoo. Ja kukapa muu tälle syrjäänsysätylle joukolle Suomessa elokuvia tekisi…
Joensuun virallinen Öisinajattelija