Kuten tiedetään kansallistunne – itsenäistyminen ja nationalismi – siivittivät 100 vuotta sitten monet pienet maat mahtaviin urheilusuorituksiin.
Suomikaan ei ollut hännänhuippu, vaan tsaari-Venäjästä irtautuessaan Hannes Kolehmaisen ja Paavo Nurmen turvin todellinen supervalta.
Dopingia ei silloin vielä tunnettu – maitoa juotiin ja pihvejä syötiin kymppitonnin tai maratonin lähtöviivallakin. Joku otti ennen starttia konjakkiryypynkin. Ei se haitannut. Moni muu ei-eurooppalainen maa ei vielä ollut täysillä mukana ja piskuisen Suomen resursseissa riitti paavonurmeja. Hitlerin Saksa teki vuoden 1936 Berliinin olympialaisista todellisen spektaakkelin, ohjaaja Leni Riefensthalin kameratyöllä…
Viimeistään II maailmansodan jälkeen asetelmat muutuivat. USA rynni erityisesti kesäolympialaisissa täysillä – kunnes Neuvostoliitto sai olympiaoikeudet vuonna 1952, Helsingissä. Rinnalle nousivat myös molemmat Saksat. Kaiketi DDR-nimisessä maassa tehtiin rohkeimmat doping-kokeilut, koska siellä hormoni- ja muun doping-tuotannon kautta alkoi esiintyä partaisia ja rinnattomia naisia. Neuvostoliitossakin juhli Tamara Press, tuo kuulu miesmäinen naiskiekonheittäjä.
Turha silti syytellä vain itäblokkia. Toinenkin Saksa kunnostautui samoilla kiellettyjen aineiden areenoilla , USA samoin – ja pohjoismaista esim Ruotsi: Ricky Bruch, jo edesmennyt kiekkojättiläinen, taisi syödä kaikki tarjolla olevat pillerit.
Viimeisimmät olympialaiset, kuten nyt Moskovan yleisurheilun MM-kisatkin ovat olleet Suomelle hurjaa syöksyä alaspäin. Mitalleja on tullut niukasti – ja nytkin niitä odotetaan vain keihäänheittäjiltä.
Urheilun supervalta on edelleen USA, jota peesaa muutama Euroopan maa, Afrikan juoksijat ja Kiina. Venäjä pinnnistelee, suht huonolla menestyksellä. Vain naiset menestyvät. Ovatko he miesnaisia? Eivät ainakaan ulkonäön perusteella, vaan peräti kisojen kaunottaria. Uskon että Venäjän muuten kehnot saavutukset liittyvät maan murroskauteen: urheilemalla ei siinä maassa oikeastaan saavuta mitään. Bisnes on bisnestä, ja siellä rintamalla rynnii nuoriso. Toki rahakas jääkiekko ja eräät muutkin hyväpalkkaiset ammattilaislajit kiinnostavat venäläisnuoriakin eikä enää tarvitse lähteä välttämättä edes rapakon taakse kultaa vuolemaan. Mutta valitettavasti monet tavan venäläismiehet ovat päättäneet juoda itsensä hengiltä jo viisikymppisinä. Poikkeuksia toki on, mutta kyllä vanhaa Venäjä-kävijää ihmetyttää ex-urheilun supervallan surkeat näytteet omissa kisoissa (?).
Ja vaikea on innostua suomalaisistakaan urheilutähdistä. Menestys on niin kapealla pohjalla kuin vain voi olla.
Miksiköhän suomalaisurheilija pärjää nykyisin vain keihäänheitossa, formuloissa tai NHL -liigassa? Liittyykö yleisurheilun keihäänheittoon jotakin keskiaikaisen kalevalaista? Tai nuijasodan sotaisuutta?
Miksi keihästys on yhä supisuomalainen menestyslaji? Väittäisin, että laji on viimeisin maaseutumaiseman suomalaisjuntin rynnistys olympia-areenalle. Moskovan keihäskisan jälkeen on silti yhä vaikeampi löytää niitä maalaispoikia, jotka treenaavat jotakin (monen mielestä) tuikityperää kepinviskaamista pienten urheilukenttien puskitttuvilla nurmikoilla. NHL ja KHL (vai mikä se idän liiga oli?) kutsuvat. Dollarinkuvat ovat ne, mitkä siintävät nuorison silmissä olympiarenkaiden asemasta…
Harva mittaa kilometrejä peräkylien sorateillä mielessään sellaiset esikuvat kuin Paavo Nurmi tai Lasse Viren
Öisinajattelija