VIIKONLOPPUNA 10-12. syyskuuta pohjoiskarjalainen pikkukaupunki Nurmes keplotteli itsensä kerralla elokuvafestivaalien maailmankartalle. Rento festari, ihkaensimmäiset NURMEKSEN ELOKUVAJUHLAT keräsi 7000 kävijää. Tavoite oli puolet enemmän, mutta tapahtuma näkyi mediamaailmassakin kiitettävästi. Niin – medianäkyvyys? – sillähän kaikkea tietysti arvotetaan, eikö vain? Kukapa sisällöstä välittäisi…
Nurmeksen juhlien taiteelliseksi johtajaksi on saatu näyttelijä Kai Lehtinen, viimeksi tuttu Havukka-ahon ajattelijana eli Konsta Pylkkäsenä. Kai, ja Pekka ”itsekehu” Räty olivat edukseen lauantain paneelikeskustelussa, jossa pohdittiin itärajaa elokuvan kannalta ja asemoitiin myös Pohjois-Karjalaa elokuvaseutuna. Muut panelistit olivatkin enemmän tai vähemmän liikuttuneessa tilassa. No, ei se nyt paljon haitannut menoa, kukaan ei nukahtanut kesken tarinaansa – ja Heikki Turunen julistautui tällä kertaa vaatimattomasti vain Pohjois-Karjalan ”sieluksi”…tai ainakin sen simpauttaja-peiliksi. Onneksi muutkin saivat olla äänessä, jopa venäläiset Pietarin elokuva-ja televisioinstituutin nuoret opiskelijat ja heidän ohjaajansa.
Käväisin paikanpäällä. Minua kiinnostivat erityisesti uudet venäläiset elokuvat.
Venäjä – elokuvan suurvalta
Venäjä on elokuvan suurvalta. Tämä näkyi Nurmeksessa, aseman varastorakennukseen värkätyssä filmikahvilassa. Katsoin lauantaina 4 venäläistä lyhytelokuvaa, joista ensimmäinen Artjom Antonovin ohjaus ”Pääkaupungin pikajuna” (Stolitshnyi skoryi pojezd, 2003) oli esillä jo aikoinaan Tampereen festivaaleilla. Se on huomioitu myös Hollywoodissa, jopa. Hempeä ja moniulotteinen kuvaus nuorten tyttöjen seksuaalisesta heräämisestä ja sen nolaamisesta…
Arina Ohlopkovan ”Äitienpäivä” (Den materi, 2009) oli myös ammattilaistyötä, vaikka kyseessä onkin Pietarin elokuva- ja televisioinstituutin kolmaskurssilainen. Äitienpäivän teemana on Kostromassa sijaitseva nuorten vankileiri, jonka asukit ovat pääsääntöisesti 15-17 -vuotiaita – aika moni taposta tai muusta väkivallanteosta tuomittu. Äitienpäivänä poikien äidit saavat luvan tavata vankeja – ja nämä esittävät heille myös ohjelmaa. Liikuttava kuvaus, upea elokuvakieli. Haastattelin lyhyesti ohjaajaa näytöksen jälkeen. Ohlopkova on itsekin kasvanut leirin lähistöllä ja isä työskennellyt vankien parissa. Elokuvasta näkee, että ohjaaja on lähellä kuvattaviaan: se paljonpuhuttu LUOTTAMUS löytyy! Kun kysyin tekijän mieliohjaajista, yllätyin: PierPaolo Pasolini, Federico Fellini…ja tietenkin venäläisistä Sokurov ja Tarkovski.
Koivusalon Pohjantähti
Timo Koivusalo petraa joka elokuvallaan! Ei voi mitään. ”Täällä Pohjantähden alla” -elokuvan kakkososa on komeaa katsottavaa . Akselin ja Elinan perheen vaiheet Lapualais-Suomessa on saanut Koivusalossa arvoisensa elokuvallisen tulkin. Näyttelijäohjaus pistää silmään ladullaan, erityisesti. Ohjaaja osaa antaa näyttelijöille tilaa, rauhoittaa draamaa miltei slaavilaisen elokuvakielen hitaaseen tapaan. Ilkka Koivula on aivan uskomaton Akselina ja koko ”elokuva mainio aikakone” tässäkin tapauksessa. Punakapinan häpeä Koskelan perheessä, Lapuan liikkeen julmuudet ja Mäntsälän naurettavaksi jäänyt ”kansannousu” on miltei vakavampaakin kuvallista luokka-analyysia Koivusalon käsissä. Aika yllättävää, itse asiassa.
Tottakai, voidaan olla montaa mieltä siitä, onko filmatisointi sittenkin liian ”kiltti” ja sota-ajan kuvissa jotakin konsensusta rakentavaa ylitulkintaa talvisota-yhtenäisyys-myytin entisöimiseksi. Voi ollakin. Mutta näen Koivusalon rauhanrakentajana tämän pv sotahullussa maailmassa. Siksi Pohjantähti II on vastavirran elokuvaa – kuten muuten Arto Halosen ”Prinsessakin”. Näitä elokuvia hullu maailmamme tarvitsee.
Joensuun virallinen Öisinajattelija