Entisen työpaikkani, maineikkaan Suomen elokuva-arkiston eräs kausi päättyy vuodenvaihteessa. Reippaat 30 vuotta Helsingin Eerikinkadulla toiminut arkiston teatteri ORION sulkeutuu ja arkiston (nyk. KAVI) sarjat siirtyvät “kaupunkilaisten olohuoneeseen” eli OODI-nimeä kantavaan kirjastoon (missä kirjoja näytti olevan vähemmän kuin Peter von Baghin tai Matti Salon tai entisen vuokraisäntäni Juha Virkkusen kotikirjastossa!?).
Tämä on blogi eikä varsinainen “oodi” Orionille, mutta kelvatkoon tuo sanapari otsikoksi. Enemmän kyse on nostalgisista muistoista, laatuelokuvan ja teatterin historiasta ja Helsingin katoavista “paikoista”.
Muistan sen pitkän ja hermoja koettelevan byrokratian vastaisen taistelun, jolla arkiston (ent. SEA) varajohtaja Seppo Huhtalan johdolla ORION saatiin elokuva-arkiston käyttöön. Voitto oli yhtä elokuvataiteen juhlaa, 1980-luvun puolivälissä – ja sarjat sen mukaisia: klassikkoelokuva, eri maat ja genret kukoistivat, kaupallisuus oli kaukana niistä pyrinnöistä ja joskus esim venäläisten huippuelokuvien näytöksissä istui ehkä vain parikymmentä kaveria, jotka kaikki tunsin! Mutta mikä into, mitkä keskustelut!
“Don`t worry, be happy!”
Käväisimme vaimon kanssa Suomen reunalla, tapaamassa poikani perhettä. Ohjelmassa oli niin Kiasma kuin Ateneumkin, mutta pitihän käydä myös hyvästelemässä Orion ja katsastamassa Oodi.
Orionin näytös, jonka valitsimme (koska “Pitkät jäähyväiset” ei sopinut iltaohjelmaamme), oli Boots Rileyn ohjaus “Sorry to Bother You” (2018), Rakkautta ja anarkiaa-festarin yleisön suosikki. Vaikka olen vanha käpy, ymmärrän kyllä nuoren yleisön makua – senkin että Orionin erikoisnäytös oli lähes täysi! Riley on selkeästi anarkistinen ohjaaja, joka ei genrejä kunnioita ja nauraa kenelle tahtoo, tässä elokuvassa markkinataloudelle, työn orjuudelle ja vähän ihmisten naiviudellekin. Juonen käänteitä ei voi aina arvata ja sekin on jonkimmoinen taidonnäyte…
Sorry to Bother You-filmin päähenkilö on aikamme sankareita: puhelinmyyjä Cassius (Lakeith Stanfield). Hän myy turhakkeita ja kohoaa pian niin korkealle (opeteltuaan puhumaan valkoisen miehen lailla!), että hylkää luokkansa lait ja kaverinsa. Aina panovalmis tyttöystävä Detroit (Tessa Thompson) jättää systeemin palvelukseen astuneen Cassiuksen, joka lopulta huomaa itsekin mihin kapitalismin kierteeseen on joutunut WorryFree-yhtiössä, missä muokataan ihmiskehoa “hevosmaiseksi”, jotta tuotanto, siis orjatyö sujuisi vikkelämmin.
Genre vaihtelee tragikoomisesta scifiin, mutta yhteiskuntakritiikki on komeasti mukana: puhelinmyyjät nousevat kapinaan! Juoni on naivi ja töksähtelevä, sinänsä kelpo musiikkikin vähän alleviivaavaa, mutta mustat päänäyttelijät pelastavat paljon. Kyse on hyvästä viihteestä, joka omalla tavallaan puhuttelee jopa vanhempaakin elokuvayleisöä, jota Orionissa edustimme aika pienenä vähemmistönä…
Oodi, “kansakunnan olohuone”
Kirjaston nimeä kantava OODI on Helsingin uusi lippulaiva. Laivan malliin rakennettu hökötys on tungettu Sanoma-talon ja Kiasman takapihalle. Joulukuun vika päivinä siellä oli huikea hälinä ja tungosta, mutta ei sentään sellaista jonoa ulkona kuin AmosRexin museoon. Helsinkiläisillä näyttää olevan aikaa seistä jonossa kauemmin kuin venäläisillä muinaisessa Leningradissa. Hämmästyttävää!
Oodi on 3-kerroksinen ja täynnä kuppiloita, tietotekniikkaa ja lasten leikkikenttiä. Istumapaikkoja ja nousevia katsomoita ja loikoilupenkkejä on yllin kyllin. Kolmannessa kerroksessa on muutama kirjahyllykin. Uskoisin, että kun uutuudenviehätys ja stadilaisten luontainen uteliaisuus on tyydytetty, Oodissa hiljenee. Siksipä minulla olisikin kelpo ehdotus talon tyhjenevien nurkkausten ja penkkirivien hyötykäyttöön.
Oodi asunnottomille!
Olin aikoinani asunnoton helsinkiläinen, Pursimiehenkadun asuntola “Nubiksen” asukas. Pari vuotta (1988-89) päätoimitin ASUKKI-nimistä lehteä, jonka elokuva-arkiston työkaverini Matti Valtavirta oli nostanut julkisuuteen, pienten laatulehtien kirjavaan joukkoon.
Asunnottomia on Helsingissä edelleen jokunen tuhat. He mittailevat päivisin katuja ja etsiskelevät varsinkin talvisaikaan leipäjonojen lisäksi lämpimiä oleskelupaikkoja.
OODI , tuo “kansalaisten olohuone” tarjoaa mitä mukavimmat, lämpimimmät ja keskeisimmät tilat juuri ASUNNOTTOMIEN KÄYTTÖÖN päiväsaikaan. Sehän on auki jopa klo 22 saakka! Lukemista on tosin niukemmin kuin Kallion kirjastossa ja Pasilassa, mutta oleskelutiloja ja makuuorsia piisaa. Tietotekniikkaa ja kolmiulotteista tulostamista voi opiskella siinä sivussa – ja uskoisin että Vailla Vakinaista Asuntoa (VVA ry) -yhdistyksestä saattaisi löytyä sopivia opastajia asiakkailleen, jotta Oodin muu henkilökunta voi keskittyä ravintola-kahvila-ja muuhun tärkeään palvelutoimintaan!
Siispä kansalaisaktivistit, ottakaapa ehdotuksestani vaarin siellä Suomen reunalla uuden vuoden koittaessa: OODI ASUNNOTTOMILLE!
Öisinajattelija