OnneaOnnea! Suomi juhlii 6.12. – eikä ikinä näytä pääsevän pakoon pahaa maailmaa. Sota ja Tuntematon sotilas juhlistavat edelleen monen itsenäisyyspäivän vieton. Olen katsonut Tuntemattoman, jopa työn psta elokuva-arkistossa, sen verran monta kertaa, että voin jättää väliin. En muutenkaan ymmärrä miksi itsenäisyyttä juhlistetaan sodalla (?). II maailmansota ei mitenkään kuulu asiaan, mutta näin sotaisaksi juhla on pyhitetty. Ja tietenkin pönäkäksi kättelytilaisuudeksi. On vaikea löytää maata tai kansakuntaa, joka synkistelisi itsenäisyyspäivänään samalla tavalla kuin virallinen Suomi.

 

Pahan valtakunta: Unto Kiiskinen ja Arvi Perttu

Niin, ehkä meillä on oikeasti syytäkin miettiä pahoja tekojamme ja synkistellä? Itsenäisyysaikoihin 1917-18 liittyy sen verran synkkä ja verinen historia.

Olen lueskellut viime päivät kahta mielenkiintoista uutuuskirjaa.

Unto KIISKINEN on tietokirjailija, jonka ”Kaksi kansanmurhaa. Suomen kesä 1918. Kamputsea 1970-luvulla” (2013) on sen verran rankkaa tekstiä etten suosittele iltalukemiseksi.

Pitää heti alleviivata, että Suomen osalta kyseessä on siis kevätkesä 1918, jolloin, kansalaissodan jo päätyttyä, alkoivat vankileirien nälkäännäännyttämiset ja jo aikaisemmin alkaneet teloitukset senkun jatkuivat. Naisia ja lapsia ammuttiin siinä sivussa ja ruumiit nakattiin hiekkakuoppiin. Valkoisten, siis voittajien taholta.

Kaksi kansanmurhaa perustuu Suomen osalta muistelmiin ja haastatteluihin, joiden anti karmii selkäpiitä. Äkkipäätä tapahtumia ei osaisi yhdistää Kamputseaan, mutta analogisuus on silti olemassa: sodan voittajan ja hallitsijan julmuus heikompiaan kohtaan on globaalia, ääretöntä ja jatkuvaa yhä tänään. Ei tarvitse mennä kauas: Syyriaan, Ukrainaan, Libyaan. Kamputsean tapahtumia Kiiskinen valottaa dokumentein CIA:n historiasta sekä lainaamalla Norodom Sihanoukin kirjaa ”Sotani CIA:ta vastaan” (1973).

Arvi PERTTU on nykyisin lieksalaiskirjailija. Karjalaisuudestaan hän ei ole menettänyt mitään, vaikka muuttikin Suomeen jo vuonna 2000. Olen lukenut melkein kaiken Pertun kirjoittaman. Hänellä on loistava historiantaju, mutta myös ”bukowskilainen” eroottinen vire lähimain kaikissa teoksissaan (Petroskoin symposiumi, Papaninin retkikunta, Skumbria, Kipu).

Pertun uutuuskirja ”Kipu” (2014) käsittelee Suomen ja Venäjän historian kipupisteitä, heimosotien ja kansalaissotamme jälkimainingeissa 1918-22. Kirjailija vie kivun yksilötasolle, päähenkilöiden mahdottoman rakkaustarinan tasolle. Enpä tiedä montakaan suomalaiskirjailijaa, joka osaa yhdistää rakkauden, erotiikan ja rankan taustahistorian yhtä lailla ehyeksi kokonaisuudeksi kuin Arvi Perttu. Lieksa voi olla ylpeä uudesta kirjailijalahjakkuudestaan!

 

Working Class Hero

Kirjojen lisäksi harrastin eilen 3.12. myös teatteria Joensuussa. Ensi-illassa oli Jussi Sorjasen ohjaama ”Working Class Hero”, joka perustuu löyhästi ”Setä Tuomon tupaan”, aikansa sensaatioromaaniin orjuudesta.

Sorjanen, joka on myös käsikirjoittaja, on tuonut orjuuden teeman nykyaikaan vähän samalla tavalla kuin Aki Kaurismäki Dostojevskin elokuvassaan ”Rikos ja rangaistus”. Tarina kantaa ja Ari Nummisen tanssikohtausten koreografia on vailla vertaa: harvoin sitä näkee balettia teatteriesityksissä. Minja Kosken ja Mirva Kuivalaisen tanssi oli pöyristyttävän taidokasta!

Tiettyjen yhteensattumien vuoksi istuin teatteriensi-illassa vain ensimmäisen puoliajan. Arvioini on siksi vain puolittainen. Mutta menoa piisasi alusta saakka. Ja sanonpa heti: Markku Maasillan rooli yrityspomona, eräänlaisena USA-Jumalana on huikeaa katsottavaa. ”Totuusleikki”, jossa alainen lytätään kunnolla on henkisen orjuuttamisen malliesimerkki. Orjuutta piisaa myös prostituutiossa, lapsityövoiman riistossa ja muussa ihmiskaupassa, työelämässä muutenkin. Toteutus oli näiden ilmiöiden suhteen välillä ehkä liikaakin alleviivaavaa, mutta pääosin kyllä toimi. Tiettyä tekstuaalista paatosta oli silti turhaankin: kyllä katsoja ymmärtää vähemmälläkin mistä on kysymys.

Erikoismaininnan ansaitsee ensimmäisen puoliajan joukkotanssikohtaus! Musiikki oli Öisinajattelijalle ihan uutta , mitä lie(?), mutta se toteutus ja itse tanssi: Ari Numminen parantaa kuin sika juoksuaan, kuten kansanomaisesti sanotaan. Hän on absolut Suomen huippu tanssijana, tanssikoreografian alalla! Ja koko näyttelijäkaarti osoitti kykynsä liikkua näyttämöllä myös poikkeavalla tavalla.

Öisinajattelija