Kävimme Pietarissa valokuvaaja Sami Parkkisen kanssa. Asiaa oli muun muassa Lenfilmin studioille eikä aikaa tai voimia paljon muuhun guljailuun (kantasana verbi ”guljat”) & tarkkailuun sitten jäänytkään. Hauskaa oli – tuli tavattua nimenomaan tavallisia tallaajia, eläkeläisiä kulttuuri-ihmisiä ja Lenfilmin studioiden ahertajia museo-lavastus-puvustus-rekvisiitta-osastoilla. Poislähtiessä charmikas 77-vuotias sivuosien esittäjä kehui ensi sanoikseen näytelleensä Ville Haapasalon kanssa. Pakkohan miestä oli haastatella, Haapasalo-linkki kun on Venäjällä hurja status-arvo sinänsä.
Suomeen palattuani lueskelin jälleen vanhoja lehtiä, mikä on paljon kiinnostavampaa ”menetetyn ajan ja kadonneiden päivien” tiedonhankintaa kuin television pätkäuutisten ärsyttävä rytmi ja toisto.
KU Viikkolehden kolumnistit ovat mukavan erilaisia ja naisvaltaisia (Tuula-Liina, Pia, Li, Pirjo…). Tuula-Liina Varis kirjoittaa pääsiäislehdessä otsikolla ”Nirsoilijan tunnustuksia” siitä miten vanhemmiten oppii valitsemaan. Hän selventää käsitettä: ”…nirsous on eri asia kuin tarve tuomita, sensuroida tai kieltää, …se ei kumpua ahtaasta ja moralisoivasta mielestä, vaan yksinkertaisesti kokemuksesta”.
Viisasta puhetta. Ei nirsoilijan ole pakko osallistua kaikkeen, ottaa vastaan kaikkea humpuukia, mitä missäkin eri tuuteissa tarjotaan – ei ole pakko katsoa edes kriitikoiden ylistämiä menestyskappaleita, lukea jokaikinen bestseller tai käydä kaikissa mahdollisissa kulttuurisissa kissanristiäisissä, saati pakollisissa turistirysissä.
Moskova vs. Pietari
Tuula-Liina kirjoittaa karttelevansa, siis nirsoilevansa nykyisin Moskovaa ja viihtyvänsä Pietarissa. Niin teen minäkin. Syykin on selvä. Minun mielessäni Moskova on 1970-luvun Moskova, jossa vietin vuoden. Silloin sinne vielä mahtui liikenteen sekaan ja rauhallisenviihtyisiä kulmia ja puistoja löytyi mistä vain – sekä halpoja kuppiloita. Tänään kaikki on toisin: ryöstökapitalistinen rakennusbuumi on pilannut jopa Kremlin läheisen keskustan arvomiljöön ja hinnat ovat kaikkialla pilvissä, liikenne seisoo ja ihmiset ja mainokset pukkivat sinut sinne minne et ikinä muuten haluaisi!
Pietari, kotipaikkani vuosilta 1972-78, on yhä ainakin hieman toista maata, nimenomaan arkkitehtuurisesti. Hinnat ovat Nevan rannoillakin hirveät, mutta muuten maisemat Moskovaa rauhallisemmat. Jopa ihmiset. Olen tietysti puolueellinen, siillä jossakin kommunalkan keittiössä tai Lenfilmin sisäpuolella aika pysähtyy niin että jysähtää. Siirryt historiaan, elokuvamaisemaan, joka nyt on vaarassa hävitä, koska Lenfilmiä ollaan siirtämässä muualle. Mutta siitä ehkä joskus myöhemmin…
Pääsiäisviikon matkamme aikana löytyi miellyttävä kahvilamiljöö aivan Venäläisen museon kulmilta (Ulitsa Italjanskaja, dom 4). ”Kulkukoiran kellari” on niin sanottu ”art cafe”, jota olin aikaisemmin vältellyt syystä tai toisesta, ehkä hintoja peläten. Nyt, kun kunnon ruuasta saa joka puolella kaupunkia maksaa vähintään 10 euroa, kuppila ei ole enää kallis. Paikka on upeasti ja koiramaisesti sisustettu, 100-vuotias kellaritila, jonka keittiö tarjoaa paitsi kulttuurihistoriaa ainakin maukasta seljankaa. Nevskin valtakatu ja Fontanka ovat lähellä, mutta kaupunkimelu ei kellariin kantaudu.
Miksi nirsoilla Pietarissa?
Vanha Pietarin kävijä löytää silti tänä päivänä hakemattakin paljon nirsoiltavaa entisestä kotikaupungistaan. Muutama huomio:
Kaduilla alkaa olla kamalaa, nimittäin niin liikennekulttuurin kuin autojen määrän ja ruuhkien suhteen. Ellet asu metron kulmilla, minnekään et pääse puolessa tunnissa. Onnellinen on se pietarilainen jonka työpaikka ja asunto ovat lähietäisyydellä ja jalat terveet. Sitä paitsi, entiset halvat ”pimeät taksitkin” maksavat jo lähelle 10 euroa eli 300 ruplaa, jos vaikka sillan yli ajelet. Kannattaa välttää ruuhkahuippuja ja metrossakin kulkea vain keskipäivän tai iltamyöhän tunteina.
Palvelu ei aina pelaa, tuoreessa markkinataloudessakaan. 24 tuntia auki olevien minimarkettien hehkeät naismyyjät ovat alkaneet tiuskia harvoille asiakkailleen valvottuaan aamukuuteen. Tämähän on melkein kuin paluu Neurostoliiton aikoihin! Silloin tiuskijoina olivat tiskin alta ”po-blatu” (=tuttavakauppaa) tehneet ja jonottajiin väsyneet alipalkatut keski- ja täysikäiset matamit. Heidän ammattinsa elintarvikemyymälöissä pystyi arvaamaan vyötärön mitalla. Ja tuttavapiirin laajuudella.
Taustamelu ja show-meininki on tullut Pietariinkin jäädäkseen. Arvonsa tuntevat ruokaravintolat ja keskiluokan laatukaupat ovat vaihtaneet päällekäyvän popin & rockin sentään hiljaisempaan taustamusiikkiin. Mutta pakko myöntää, että hätkähtää, kun keskelle kulttuurikorttelia on varta vasten rakennettu mahtava lava. Siellä elvistelee paikallinen suunpieksijä, sääriä heiluttelevat puolipukeiset tyttäret räntäsateessa ja ämyreistä pauhaa metallia kilometrin päähän. Pakko mennä lähemmäksi, mitähän merkittävää täällä tapahtuu? Kuka esiintyy?
Pettymys on suuri. Jonkinlaista oravanpyörää muistuttavassa telineessä roikkuu mies pää alaspäin. Kas, kengät on liimattu kiinni levyyn ja hän roikkuu kiinniliimattujen jalkineidensa varassa. Mikä show tämä on? Ei mikään, tämä on liimafirman mainoskampanja. Mutta lukija hyvä, ähä kutti, enpä mainitse firman nimeä, en kiusallanikaan. Ällöttävää!
Niin että nirsoilla voi Pietarissakin…, kaikkia liimanhaistajia, anteeksi kauppiaita, ei tarvitse sietää…
Öisinajattelija