Tulin joku aika sitten lakeuksilta. Pohjanmaa rauhoittaa. ”Pohjanmaa” on yksi suomalaisen kirjallisuuden huikeita klassikkoja – Antti Tuurin kirja siis. Se on sisäisen monologin aarreaitta. Siinä puhutaan eri äänillä, aidosti pohjalaisittain ja yhden miehen suulla…
Pohjanmaa on myös sieluni maisema. Etsin lakeutta, tasaisuutta rosoiseen elämääni. Luulisin. Siksi viihdyn myös Karjalassa, Pyhäselän jäällä, hiihtämässä. Horisontti on kaukana, siihen voi kuvitella latomeren.
Lomalla hauskinta ovat fyysiset harrastukset. Olen ylpeä, että pystyin kaatamaan moottorisahalla pari puuta Riistavedellä – tuttavieni mökillä, pistämään ne polttopuiksi kirveellä myös… Jaa, noh, pitää olla rehellinen: naisväki auttoi, Eeva ja Inka. He hommasivat kaiken varalta paikalle oikean metsurin kun aitan kupeessa lahonnut kelohonka ei ottanut kaatuakseen oikeaan suuntaan, vaikka olin kyllä sahannut rungon vastakkaiselle puolelle oikeaoppisen kolon… Ja kaatuihan se, juuri oikeaan suuntaan, lopulta.
Ja vaikka suomalainen ei mieluusti tekemisillään retostele, kehun silti, että olen poiminut (kipeästä nilkasta huolimatta) jo noin 15 litraa mustikkaa, jota Pohjois-Karjalasta löytyy melkein mistä vain. Osoite on: metsä! Marjaa on njoka puolella kun vähän kuljeskelee silmät auki.
Kärsämäki
Olen jo vuosikaudet ollut Ylä-Savon ja Pohjois-Pohjanmaan rajamailla sijaitsevan Kärsämäen elämäntarinafestivaalien vakiovieras. Usein olen ollut myös tuomaristossa punnitsemassa Tarinaniskennän SM-skaboja. Kärsämäki on kuuluisa kahdesta syystä:
1) se on Suomen keskipiste (tosin kamppailuja geografisesta keskeisestä sijainnista käydään yhä Pentti Haanpään kotikunnan eli Piippolan ja Leskelän kylän kanssa) ja siellä keskipisteessä, lähellä ex-kansanedustajan eli keskustan Markku Kosken tiluksia sijaitsee aito PAANUKIRKKO;
2) se on kehitellyt itselleen erikoisosaamista ELÄMÄNTARINA-festivaalin, kirjoittajakoulutuksen ja ELÄMÄNTARINA-lehden ja TARINANISKENNÄN SM-kisojen puitteissa, mistä syystä Kärsämäki tunnetaan laajalti tarinanrakastajien keskuudessa ympäri maailmaa
Tarinaniskennän kilpailujen taso alkaa olla hurja. Karsintoja järjestetään ympäri Suomea ja monet 7-minuutin tarinaniskijät ovat lähimain ammattilaisia. Onneksi amatöörit ja ”luontaislahjakkuudet” yleensä noteerataan, koska heidän tarinoissaan ei ole opeteltuja elkeitä, teatraalisuutta, liikaa ammattilaisuutta. Myönnän: tuomarointi on vaikea prosessi. Niin oli vuonna 2011.
Ennen kisaa tuomaristo kävi taas kerran läpi kriteerejä. Päätimme kiinnittää vuonna 2011 erityishuomiota tarianankerronan omakohtaisuuteen, elävyyteen, kerrontatyyliin.
Yksi tarina nousi yli muiden. Se oli jyväskyläläisen Sirkka HUHTAHAARAN uskomattoman omakohtainen, itseä säälimätön ja kerronnaltaan ”elkeetön” muistelo nimeltä ”HÄÄYÖ”. Siinä perinteisen hääyön malli heittää häränpyllyä eikä anopilla ole ihan pieni rooli tapahtuneeseen…
Kannus
Kannuksessa kävimme Inkan kanssa Annelin Kahvibaarissa (= Suomen vanhin samoissa tiloissa ja interiöörissä toimiva keskikaljabaari), Lestin Krouvissa, vanhempieni haudalla ja kotimökin raunioilla. Tulipa tavattua liuta vanhoja kavereita, Känsälän pojat vaimoineen mm – ja siinä sivussa Risto Pouttu, vanha jalkapallokaveri – mies joka ymmärsi myydä ison firmansa ennen kuin sillä alkoi mennä huonosti. Poutun makkarastahan Kannus tunnetaan yhä… Ai niin, ja elinkeinoasiamies Esko Ahosta – miehestä joka rakensi linnansa lapsuuteni maisemiin, Turusen Esterin mökin viereen…, paikkaan jossa sijaitsi juuri se koirankoppi, jossa sain ensi suudelman, Maaritilta, tietty… Vaikea antaa Eskolle anteeksi Yrjönmäen maiseman pilaamista…
Paluu todellisuuteen
Paluu todellisuuteen tapahtui pian Pohjanmaa-reissun jälkeen, syntymäpäivänäni. Perjantaina 22.7. Sain vieraakseni Joensuuhun viisi lastani kuudesta. Kohtalaisen hyvä saavutus. Istuimme jälkeläisporukan kanssa iltaa kulttuurikapakka Jokelassa.
Kammottavan kuorrutuksen juhlapäivään antoi muuan norjalaisnuorukainen – teurastamalla kylmäverisesti kymmeniä puolustuskyvyttömiä nuoria pienellä saarella, Oslon edustalla. Aika monet ovat analysoineet jo tapahtunutta. Tässä vaiheessa tyydyn toteamaan: maailma – ja tämä pallo on yhä kammottavampi asuinpaikka, mutta muutakaan paikkaa meillä ei ole. Täällä on pärjättävä, täällä ei saa antaa periksi.
Mutta miten tähän on tultu? Miten yhteiskunnan ilmapiiri voi olla sellainen, että keskuudessamme kasvaa täysin tunnottomia fanaatikkoja, joiden maailmankatsomukseen ei kuulu empatian, inhimillisyyden ja säälin häivääkään, tippaakaan suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä aitoon keskusteluun? Olemmeko jo… tai kokevatko jotkut, että ovat niin umpierilaisia, eristyksissä ja niin brutaaleja, että vain dum-dum-luodit voivat ratkaista tulevaisuuden yhteiskuntakehityksen suunnan ja eri ideologioiden väliset kamppailut. Kuinka joku voi olla niin vihaa täynnä , että luulee lapsia tappamalla pelastavansa ”eurooppalaisuuden” / ”kristinuskon” jne?
Jaksan uskoa parempaan, vaikka vaikeaa se välistä on.
Joensuun virallinen Öisinajattelija