POLTE, vuoden 2010 paras ”tiedekirja”
McEwan, Ian. Polte. Kustannusosakeyhtiö Otava, Otavan Kirjapaino Oy. Keuruu 2010, 383 s.
(suom. Juhani Lindholm, alkup.nimi Solar)
”Hän kuului siihen mieslajiin – hieman vaatimattoman näköiseen, usein kaljuun, lyhyeen, lihavaan, fiksuun – johon tietyn tyyppiset kauniit naiset tuntevat selittämätöntä vetoa. Tai ainakin hän itse uskoi niin, ja koska hän ajatteli niin, niin myös näytti olevan. Sekin auttoi, että jotkut naiset pitivät häntä nerona, joka oli pelastamisen tarpeessa.”
Olen lukenut melkein kaikki Ian McEwanin (s.1948) romaanit ja alkanut ihmetellä, miksi mies ei ole vielä saanut Nobelia. Ikäkin alkaisi riittää, saati loistelias tuotanto ja tyyli. Sementtipuutarha, Vieraan turva, Mustat koirat, Ikuinen rakkaus, Amsterdam, Sovitus, Lauantai ja Rannalla ovat teoksia, jotka tekevät brittikirjailijasta kiistatta maailman huipun.
Pienimuotoisen Rannalla -kirjan, vähälle huomiolle jäänyt ”ujon ensirakkauden” tarinan jälkeen McEwan on tarttunut isoon aiheeseen. Polte on teos, jossa ratkotaan globaalia ongelmaa, maapallon energiakriisiä. Päähenkilö, Nobel-palkittu professori Michael Beard on jo saavuttanut urallaan kaiken, mutta hän kurottaa vielä korkeammalle saatuaan johtoonsa upouuden tutkimuslaitoksen.
Professori Beardin aurinkoenergiatutkimukset vievät hänet pohtimaan keinotekoista fotosynteesia, yhteyttämistä ja sitä kautta myös aurinkoenergian sähköksi muuntamisen uusia ulottuvuuksia. McEwan on tehnyt selvästi vankan pohjustustyön ja kirjan tietyissä jaksoissa tulee mieleen suomalainen tieteiskirjailja Risto Isometsä. Isometsän tiedemies-ihmiskuvaukset ovat kuitenkin olleet tähän saakka niin ohuita, että hän on valovuosien päässä brittimestarista.
Polte ei ole kuin osittain tieteiskirja, jos ollenkaan! Professori Beard on tarinan avainhahmo, mutta myös hänen naisensa saavat kirjassa puheenvuoron. Naisia riittääkiin: viisi vaimoa ja muutama rakastajatar. Elämä on siis ollut matkaa henkilökohtaisesta kriisistä toiseen. Vaikka päähenkilö on lähimain täysi lurjus, pettäjä ja valehtelija ja näennäisen itsekeskeinen naissankari, hän on samalla mitä syvällisin ”minänsä” tarkkailija: yksityiselämässään yhtä analyyttinen kuin tieteessäkin. Juuri tämä itsensä ulkopuolelle asettuminen ja rempalleen jääneiden ihmissuhteiden älyllis-tunteellinen paljastava analyysi tekevät Poltteesta niin herkullisen ja nopeasti ahmittavan kokonaisuuden. Yllättäen, romaanin huipentuessa kohti armotonta loppua professori Beardista tulee miltei sympaattinen antisankari. Erityisesti junakohtauksessa, missä ahmitaan toisen pussista varkain – perunalastuja!
Ja kuten usein niin nytkin McEwanin romaaniin liittyy rikos ja tragedia. Poltteessa se on nuoren tutkijan elämäntyön varastaminen ja siihen liittyvä tahaton kuolemantuottamus. Mutta eipä kerrota enempää tämän tiedemaailmaan sijoittuvan huikean ihmissuhderomaanin sisältöä…
ELIAN TUOLI, vuoden 2010 käännösteko
Stiks, Igor. Elian tuoli. Mansarda. Tallinna 2010, 320 s.
(suom. Kari Klemelä, alkup.nimi Elijahova stolica, 2006)
Elian tuolin suomennos kroatian kielestä on vuoden 2010 parasta käännöskirjallisuutta! Kari Klemelä osaa niitä ”itäeurooppalaisia” kieliä, jotka ovat harvinaisempia ja hän on myös sujuvasanainen suomentaja. Kieli elää ja luistaa. Igor Stiksille ominaiset pitkät lauseet löytävät suomalaisen vastineen ja rytmin.
Stiks kävi kesällä 2009 Mukkulan kirjailijakokouksessa. Hän on monia palkintoja saanut, Sarajevossa 1977 syntynyt ”nuori” kirjailijalupaus.
Elian tuoli vetää mukaansa ensi sivuilta. Päähenkilön, viisikymppisen kirjailija Richard Richterin vaimo lähtee ja mies muuttaa entiseen kotikaupunkiinsa Wieniin aloittaakseen siellä uuden elämän. Tätinsä asunnosta hän löytää kuolleen äitinsä vuonna 1941 kirjoittaman kirjeen ja tajuaa, että hänen isänsä ei ollutkaan Heinrich, itärintamalla taistellut ja sittemmin itsemurhan tehnyt sotilas.
Päähenkilö matkaa Sarajevoon etsimään oikeaa isäänsä, mutta naamioi tehtävänsä ”ulkomaan kirjeenvaihtajan” tittelillä. Vuosi on 1992, eletään keskellä Bosnian sotaa ja Sarajevo on saarrettu. Vuorilta ammutut kranaatit räjähtelevät, rakennukset sortuvat, tarkka-ampujat lymyilevät katoilla ja ihmiset piileksivät kellareissa. Vain uhkarohkeat ja uutisnälkäiset reportterit liikkuvat päiväsaikaan. Sarajevo-maisema on kuitenkin vain taustaa, vaikka politiikalla ja vastarintaliikkeellä on merkittävä osuutensa niissä petoksissa ja salaisuuksissa, joihin päähenkilö pian törmää.
Muodoltaan Elian tuoli on nimittäin myös intohimoisen ja tuhoontuomitun rakkauden kuvaus. Se on tyypillistä kreikkalaista draamaa ja tragediaa eikä siinä turhaan viitata Homeroksen Odysseiaan (jonka Pentti Saarikoski suomensi 1972). Igor Stiksin pitkä lause ikään kuin alleviivaa huikean romaanin kuvaamaa onnettoman ihmisen sisintä sielunmaisemaa, dostojevskiläistä epätoivon tunnelmaa. Kukaan ei lopulta selviäkään hengissä eikä puhtain paperein…
HÄNNIKÄISEN TAPAUS, vuoden 2010 suomalainen yllätys
Nieminen, Kaiho. Hännikäisen tapaus. WSOY, Helsinki 2010, 203 s
Kaiho Nieminen (s. 1941) kuuluu siihen itseoppineeseen maalaistyöläis-realistiseen kirjailijakaartiin, jonka esikuvaksi voisi kuvitella vaikka Pentti Haanpään. Nieminen on kirjoittanut jo viitisentoista romaania, mutta kovin tunnetuksi hän ei ole noussut, vaikka aihetta olisi.
Hännikäisen tapaus on taattua ja jopa parhainta tekstiä Niemisen hieman epätasaisessa romaanituotannossa (Lovistoori, Tavallinen Impi, Valtakunta, Saalistajat, Äiditön mies, Mies ja elokuu, Suomenniemeltä, Maijun baari, Perilliset, Pakolaisten kuski…). Nieminen sijoittaa monet romaaninsa syntyseudulleen, Kaakkois-Suomen, Lappeenrannan seudun ja Suomenniemen autioituviin kyliin. Sinne, kotimökilleen saapuu myös viimeisimmässä tarinassa Kaukaan tehtailta lopputilin saanut kolmekymppinen Jamppa Hännikäinen. Päättää ryhtyä luomuviljelijäksi – ja rakastuu kultturelliin Sari-neitoseen. Aluksi himo ja tunne ovat molemminpuolisia, mutta sitten Sari vikuroi vastaan ja alkaa hylkiä turhan ”proletaarista” sulhasehdokasta. Sivumennen sanoen, Kaiho Nieminen näkee monissa kirjoissaan myös syvälle naissieluun…
Päähenkilö Jamppa kokee kaikki työnsä menettäneen ja sitten rakkaansakin hylkimän miehenpuolikkaan tuntemukset. Sitkeästi hän sinnittelee niin viljelyhommissa kuin uskossa uudelleen syttyvään Sarin rakkauteen. Viinapirukaan ei saa yliotetta. Aluksi.
Kun kaikki toivo on mennyt, alkaa alko maistua. Elämänlanka ohenee, muutenkin mitätön baarituttavapiiri kutistuu olemattomiin ja pienviljelylliset tavoitteet unohtuvat. Ja – kuten usein – Kaiho Niemisen tarinointiin tulee mukaan uusi ulottuvuus: päähenkilön elämänkohtaloihin alkaa vaikuttaa menneisyys. Luokkayhteiskunta, köyhien ja rikkaiden erot, historia. Hännikäisen tapauksessa aletaan kuljettaa kahta tarinaa rinta rinnan. Siinä mennään vuoteen 1918 saakka, kansalaissodan loppuselvittelyihin, jolloin syyttömiä teloitettiin riihen nurkalle Suomenniemen maisemissakin. Nykyisen ja menneen maailman kuvissa Nieminen on varauksetta sorrettujen ja solvattujen puolella. Aidosti ja tyylikkään realistisesti.
Niinpä väärinymmärretty ”pieni ihminen”, päähenkilö Jamppa Hännikäinen on lopulta eräänlainen kostaja menneisyydestä, jonka uhriksi joutuu menneisyyden ja sukunsa synneistä maksava miltei sivullinen, mutta vittumainen vanhus…
PS. 1) Kirjailija Matti Mäkelä haukkui Kaiho Niemisen teoksen (HS 29.12.) juuri niistä puolista, jotka ovat minusta kirjan parasta antia: päähenkilön lähes täydellinen sivullisuus, uinuva ja tragikoominen kyläyhteisö, koston pitkä muisti ja kahden aikansa maaseuturyysyköyhälistöä ( 1918 ja 2000 ) yhdistävän komean tarinan osaava yhteenkietominen.
PS. 2) Aina parempaa vuotta 2011 kaikille lukijoille, kulttuurin ja kirjallisuuden ystäville!!!
JOENSUUN virallinen ÖISINAJATTELIJA