Yliopistoahdistus, joka alkoi toden teolla viime vuonna, jatkuu 2011. Jotkut ylemmän luokan eliittivirkamiehet, monet rehtorit ja itse opetusministeri suuressa viisaudessaan nimittävät tätä ahdistusta hämäysmielessä ”historialliseksi uudistukseksi”. Hämäyksen varmistamiseksi Helsingissä onkin fuusioitu uusioyliopisto – HUIPPUTIETEEN AALTOileva lippulaiva, jonne finanssit ja osaamispääomat on jo hyvin keskitetty.

Muut periferiset provinssiopistot haalivat AALTO-liikkeen jälkimainingeissa rahaa markkinatalouden suurmiehiltä, joilla ei ole tietenkään omaa lehmää ojassa. Eiväthän he toki muuten puutu yliopistojen opetussisältöihin kunhan nyt varovasti toivovat ettei filosofiaa, yhteiskuntatieteitä ja muita humpuukihumanisteja niin kauheasti suosittaisi. Tämän rehtorit hyvin ymmärtävät – ovathan he itsekin nyt liikelaitosten johtotähtiä ja opiskelijat ”asiakkaita”, jotka vaeltelevat kampuksilla vikkelästi mahtuakseen 200 paikan saliin spesiaaliluennoille, seminaareihin tai tietsikka-kännykkäkontaktiopetukseen…

Yliopisto jätti minut…

…jo 2007, muistaakseni. Myös jo silloin havaittavissa oleva päänsisäinen ja ulkoinen ahdistus helpotti hetkessä. Viimeisin EU-projektini, suomeksi ja venäjäksi ilmestynyt raportti koski keskiasteen ammattiopetuksen vertailua Itä-Suomessa ja Karjalan tasavallassa. Se jäi – kuten monet muutkin kirjan muotoon puetut EU-selvitykset – pölyttymään Karjalan tutkimuslaitoksen vitriinikaappiin. Keväällä 2007 kerroin päällikölle, että tämä saisi sitten olla viimeisin pätkätyöni: ”Älä enää etsiskele mulle näitä muutaman kuukauden tai vuoden EU-projekteja, jätetään ne nuoremmille tutkijoille!” . Joensuun yliopisto katkaisi ilomielin pätkätyösuhteeni, joita oli ollut 12 vuoden aikana parikymmentä. En ole katunut, en yliopistovuosia enkä ansiosidonnaiselle heittäytymistä. Se mikä ei tapa, saattaa opettaa…

Viime vuosina monet tuttavani ovat vaihtaneet työmaisemaa tai hakeutuneet /hakeutumassa yliopistoista eläkeputkeen. Pätkätyöläisiä on irtisanottu ja irtisanotaan tänäkin vuonna. Eläkeikää lähestyviä heitellään sinne tänne. Nuorten tutkijoiden on lähes mahdotonta ujuttautua sisälle yliopistoon a) elleivät suostu nälkäpalkkaan tai surkeaan apurahaan – b) elleivät suostu tekemään melkein mitä hyvänsä aputyötä, melkein miten lyhyin pätkätyösopimuksin tahansa.

Yliopistoahdistus on tosiasia…

…ja sen ovat huomanneet yliopistolaisten edus-ja luottamusmiehetkin. Vasta valittu Tieteentekijöiden liiton uusi puheenjohtaja TAPANI KAAKKURINIEMI toteaa viimeisen KU Viikkolehden mukaan, että juuri kilpailuhenki ja pikavauhtia toteutettu ”uudistus” on turmellut yliopistojen ilmapiirin. Itä-Suomen yliopiston (UEF = Kuopion ja Joensuun yhdistelmä) henkilökunta on ollut koko Suomenkin mittapuussa kaikista tyytymättömintä. Varsinkin informaation kulku Joensuun kampuksella on ollut harvinaisen surkeaa. Kaakkuriniemen mukaan
erityisesti tieto- ja kontrollijärjestelmien sisäänajo on ollut keskeneräistä. Hallintorakenteiden perusteellinen muuttuminen on johtanut moniin epäselvyyksiin ja kvartaaliajattelu levinnyt markkinataloudesta yliopistoihinkin. Kun Kaakkuriniemi on työskennellyt yliopistoissa kaikkiaan 35 vuotta, usein pätkätyöläisenä, hän tietää mistä puhuu. Sinä aikana etenkin yhteisöllisyys on pirstoutunut. Voin hyvin allekirjoittaa tuon kaiken sen kokemuksen valossa mitä minulla on Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksesta vuosina 1995-2007.

Myös Itä-Suomen yliopiston pääluottamusmies ANTERO PUHAKKA on Suomen Pravdan vieraskynänä (HS 4.1.2011) ihan samaa mieltä. Kirjoituksessaan ”Yliopistouudistus ansaitsee huonon arvosanan” Puhakka tuo esiin huolestuttavia lukuja kampuksilta.

Kolme neljästä työuraansa tyytymättömistä harkitsee yliopistouran vaihtoa. Vuonna 2010 suoritetun kansalaiskyselyn, ns. tiedebarometrin mukaan yli puolet vastaajista oli sitä mieltä, että tiede on liikaa valjastettu talouselämän ja markkinoiden tarpeisiin. Kolmasosa taas oli huolissaan yliopistojen rahoituspohjan rapautumisesta. Vain joka kahdeksas vastaaja piti yliopistouudistusta hyvänä.

Professori- ja Tieteentekijöiden liiton kyselyssä 2010 yliopistojen avainhenkilöstö antoi ”uudistukselle” vielä pahemman murskatuomion: Vain joka yhdeksäs yliopistolainen piti uudistusta hyvänä. Alle puolet oli tyytyväinen työpaikkaansa (jossa pitäisi sentään vallita ns. akateeminen vapaus?) ja kolme neljästä ilmoitti työmotivaationsa vähentyneen yliopistomurroksen vuosina.

Entä yliopistojen ns. kolmas tehtävä?

Muistan kuinka 1980-90-luvuilla kampuksilla ja luentosaleissakin vielä puhuttiin yliopistojen ns. kolmannesta tehtävästä – yhteiskuntaan vaikuttamisesta. Yliopistojen henkilökuntaa, tiedemiehiä ja vaikutusvaltaisia professoreita ikään kuin houkuteltiin OSALLISTUMAAN. Heitä ihan vaaditiin kansalaisyhteiskunnan ”palvelukseen” – erilaisiin keskusteluihin, tempauksiin, liikkeisiin ja kirjoittelemaan populaarisempiinkin julkaisuihin kuin vain tiedelehtiin.

Kaukana ovat nuo ajat! Jos joku AALTOprofesori vielä ehtii rahahakemuksiltaan ottamaan kantaa yhteiskunnallisesti tärkeisiin asioihin, hän saa kyllä kollegoiltaan lunta tupaan ja äkkiä: eikö ole parempaa tekemistä.

Ja johtopäätös: mitä kauemmaksi AALTOileva HUIPPUyliopistomaailma kaikkoaa kansan parista, sitä ahdistuneemmaksi käy ilmapiiri sisäsiittoisilla ja toisilleen kateellisilla kampuksilla. Näin YLIOPISTOAHDISTUS on tullut jäädäkseen, valitettavasti.

Joensuun virallinen Öisinajattelija