Venäjä ilman Putinia! -huudot ovat kaikuneet Venäjän opposition mielenosoituksissa yhä tiuhemmin vuodenvaihteesta 2011-12 lähtien. Turhaan. Putin teki Venäjällä ainutkertaisen historiallisen teon: tsaari tuli uudelleen näytelläkseen entiseen tapaan vahvaa johtajaa. Tandem-demokratia (2008-12) oli pelkkä välivaihe, jonka jälkeen valta palautui itsevaltiaalle. ”Vaalikampanjassa” tehtiin alamaisille selväksi ettei Venäjä pärjää ilman Putinia. Pian kruunajaisten jälkeen uusvanha itsevaltias suuntasi Makarov-pistoolinsa länteen osoittaakseen valtansa ulottuvan lähialueillekin, ainakin entiseen Suuriruhtinaskuntaan…
Idäntutkimus Putinin kimpussa
Idäntutkimus on tiedelehti, joka keskittyy pääosin Venäjään. Joskus sentään mukana on itäinen Eurooppakin, joka käsitteenä on alkanut hämärtyä tai liueta yhä enemmän itään (?).
(Muuten, itse asiassa olen alkanut kovasti kaivata Itä-Eurooppa -tutkimusta näinä vaikeina jalkapallohuliganismin, kiihkonationalismin sekä Eurostoliiton rakoilun aikoina…)
Kesäkuussa ilmestynyt teemanumero (Idäntutkimus 2 / 2012) on nimeltään ”Putin II”. Se on siis itse asiassa järjestyksessä jo lehden toinen Putin-numero – ensimmäinen julkaistiin tasan kuusi vuotta sitten (Idäntutkimus 2 / 2006). Tuo Putin II ei kaiketi tarkoita tsaarien järjestysnumeroa, mutta ehkä sillä viitataan kaksimielisesti moneen suuntaan. Jo kannen valokuva, itsetyytyväisyyttä puhkuva ja takakenossa alamaisiaan ylhäältä tuijottava tsaari, kertoo olennaisen ja sen, että tulossa on annos kriittistä analyysia.
Idäntutkimuksen mainioita Putin-numeroita voi myös vertailla ja miettiä mitä kaikkea Venäjällä on tapahtunut tandem-demokratian välivuosina. Karkeasti arvioiden 2006-numerossa keskitytään enemmän Putinin henkilöön ja ulkopolitiikkaan – 2012-numerossa ideologiaan, vallankäyttöön, vastustajiin, tukijoukkoihin ja myös Venäjän luokkayhteiskunnan ilmiöihin. Putin II -numeron avaa Jukka Pietiläisen hieno vaalianalyysi. Johtopäätös on se, että presidentinvaalit olivat joulukuun 2011 parlamenttivaaleja rehellisemmät, joten Putinin itsevaltius sinänsä lepää hyvinkin legitiimillä pohjalla.
Pääkirjoituksessa Markku Kangaspuro jakaa venäläisen keskiluokan (noin 20 % väestöstä) Putinin kannattajiin ja vastustajiin. Kannattajia ovat valtionyhtiöiden ja julkisen sektorin ylemmät toimihenkilöt, mutta myös monet opettajat, kulttuuri- ja terveysalan ammattilaiset kunnallisissa virkatehtävissä. He kaipaavat vakautta ja ovat viime aikoina saaneet palkkansa ajoissa, joskus pieniä prosenttikorotuksiakin. Vastustajiin kuuluu suuri osa ikikapinallista ”luovaa intelligentsijaa” ja muita kansalaisyhteiskunnan liepeen aktiiveja marginaaleja. Myös Venäjän murroksessa muodostuneet uudet ammattilaiset ja itsenäiset yrittäjät vaikkapa it-alalta tai yhteisyrityksistä kritisoivat usein Putinia. Joskus hiljaa, joskus äänekkäämmin.
Mielenkiintoista on, että juuri se nouseva keskiluokka, joka saa kiittää asemastaan ja sananvapaudestaan Venäjän murrosta ja ryöstökapitalismia, kääntää selkänsä hyväntekijä-tsaarilleen. Peruste voi olla yksinkertainenkin: keskiluokka tuntee olonsa nykyisin jo niin vahvaksi, että se kuvittelee pärjäävänsä ilman isällistä ohjausta ja tsaaria. No, onhan toisaalta Putinkin huomannut, että liika vapaus on ”huliganismia” ja demokratiaa pitää ”ohjata ylhäältä” jos haluaa pysyä tukevasti vallassa.
Puhua yhtä, ajatella toista…
Idäntutkimuksen Putin-numeron kirjoittajien joukossa on ilahduttavasti naistutkijoita, joilla on tuoreita näkökulmia ja käytännön kenttätyötä väitteidensä tueksi. (Muuten, miksiköhän Venäjää käsittelevä naistutkimus ja jopa suomalaiset naistutkijat ovat yhä paljolti pimennossa? Ollaanko Venäjä-tutkimuksessa sukupuoliakselilla juututtu jotenkin ikiaikaisiin sovinistisiin venäläisiin käytäntöihin, joita miestutkijat eivät Venäjä-areenalla liikkuessaan edes huomaa?)
Erittäin mielenkiintoinen on esimerkiksi Anni Kankaan analyysi ”vallan maantieteestä”, Moskovan länsipuolelle rakennettavasta suljetusta tiede- ja innovaatiokapungista nimeltä Skolkovo. Sen symbolimerkitys modernille itsevaltiudelle on samaa luokkaa kuin Stalin-teollisuushankkeet tai pilvenpiirtäjät taannoin. Toisaalta, Skolkovo-suunnitelmissa kyseessä voi olla myös selkeä näyteikkuna ja käytävä läntisten innovaatioiden haltuunottamiseksi ja soveltamiseksi Venäjällä. Laura Lyytikäisen ja Suvi Salmenniemen artikkelista taas selviää kuinka hajanainen Putinia vastustava keskiluokkainen oppositio oikeasti on. Muutamien satojen tai tuhansien ihmisten marssi ei Venäjän mittakaavassa Putinia pelota, vaikka viimeisen puolen vuoden aikana on kyllä oikeata toisinajattelevaa joukkovoimaakin nähty. Toistaiseksi vain divide et impera -periaate on toiminut hyvin – ja siellä missä kaksi-kolme nokkelaa intelligenttiä kohtaa, syntyy pikavauhtia raskol ja muutama pikkupuolue tai fraktio. Ja opposition tuhkasta nousee vain – kansallisbolshevikki Eduard Limonov, karnevalisti!
Jussi Lassilan ”2010-luvun Suuri Isänmaallinen Sota” on pienimuotoinen tapaustutkimus siitä miten alisteinen luvallinen kansalaisyhteiskunta on Kremlin hankkeille. Lassila erittelee ylhäältä johdettua nuorison toteuttamaa haastattelu- ja tiedonkeruuhanketta, jolla historia pistetään palvelemaan putinilaista kansallismielisyyttä ja ideologiaa uusvanhoin menetelmin. Taustalla on tietenkin II maailmansodan muisto ja merkitys patrioottisessa nuorisokasvatuksessa.
Joensuussakin vierailleen professori Richard Sakwan ajatukset ”vallan dualismista” saavat vankan vahvistuksen Eeva Korteniemen yhteenvedosta, jossa pirstotaan putinilainen demokratiaretoriikka. Vaikka suht vapailla vaaleilla valitulla duumalla ja presidentin vallankäytöllä onkin kansanvaltainen ja laillinen pohja, käytännöt ja normit noudattavat itsevaltaista perinnettä. Samoin Korteniemi osoittaa Putinin puheiden ristiriitaisuuden silloin kun hän esiintyy Venäjällä ja silloin kun sanoma on suunnattu länteen. Aina ei ehkä muisteta, että kovan KGB-vakoojakoulun käynyt Vladimir Putin saattaa olla näyttelijänä jopa erästä Hollywoodissa oppinsa saanutta, jo tuonilmaisiin siirtynyttä amerikkalaispresidenttiä lahjakkaampi (?)
Ja vielä lopuksi muuan huomio. Itse asiassa Putinin Venäjällä toteutuu yhä niin ylä- kuin alaluokilla, eliitissä ja katutasolla Nobel-kirjailija Aleksandr Solzhenitsynin kuuluisa selviytymismalli: ”Puhua yhtä, ajatella toista ja tehdä kolmatta”. Mutta ei meillä ole syytä omahyväisyyteen. Kannattaa pohtia, olisiko sama ajatusmalli saavuttanut nyttemmin myös EU-maat ja Brysselin sekä Nokian kaltaiset globaalit suuryritykset lännessä?
Öisinajattelija