Tampereen elokuvajuhlat kunnostautuvat yhä enemmän myös erilaisten oheistapahtumien näyttämönä. Tampere ottaa kulttuuriin kantaa monella areenalla juuri maaliskuun alkupuolella kun kaupunkiin saapuu sata- tai jopa tuhatpäinen joukko elokuvaentusiasteja ympäri maailmaa. Oli huikea elämys tutustua esim Andy Warholin taiteeseen Sara Hildenin museossa (ks. edell. blogini), Kansainvälisen naistenpäivän aamuna 8.3.2014. Paljon muutakin mielenkiintoista oli tarjolla, mutta 3 päivää Tampereella on liian lyhyt aika…

 

”Ei minun maatani”

Tampereen Työväenmuseon Werstaan auditoria tarjosi lauantai-iltana 8.3. klo 18.00 Aljona Surzhikovan ohjaaman lyhytelokuvan ja dokumentin EI MINUN MAATANI (2013).

Hienon dokumentin esitys Tampereella oli pitkän linjan Venäjä-toimittajan ja ohjaajan Reijo Nikkilän ansiota.

EI MINUN MAATANI kertoo ihmisistä, jotka tulivat eri puolilta Neuvostoliittoa työskentelemään Viroon Dvigatelin tehtaille. Heille jaettiin puutarhapalstoja lähellä tehdasta, Tallinnan lentokentän naapurissa. Palstaviljelyn lisäksi alueelle alettiin rakentaa myös pieniä kesäasuntoja.

Aljona Surzhikova ei ole elokuvakentällä ihan noviisi. Vuonna 2013 hänet palkittiin lupaavimpana nuorena elokuvantekijänä Virossa. Surzhikova on ”venäläinen” sanan monitulkinnaisessa merkityksessä, sillä vanhemmista toinen on kotoisin Uzbekistanista ja toinen Ukrainasta. Ohjaaja kiinnostui lentokentän viereisestä puutarhapalsta-alueesta kun näitä tavallisten virolaisten ja Viron venäläisten viherkeitaita alettiin tuhota vedoten tekniseen kehitykseen ja alueen kehittämiseen lentokentän kupeessa. Lasnamäessä asuneen ohjaajan naapureilla oli palsta juuri tuolla alueella.

Tarina on eräänlainen allegoria Neuvostoliiton hajoamisesta näiden siirtolapuutarhureiden kannalta. Elokuva on siinä mielessä myös tiukasti Viron historiaan kytkeytyvä. Nykyisin myös Tallinnassa markkinatalous puhuu, money talks, luontoa ei säästetä rakentamisen ja ”kehittämisen” alttarilla! Moni on kiinittänyt huomiota paitsi luonnon,  myös Tallinnan kaupungin arkkitehtuurin tuhoamiseen

Mutta EI MINUN MAATANI on elokuvana paljon muutakin. Dokumentti paljastaa puutarhaviljelijöiden inhimillset kasvot, upeat harrastukset ja sitoutumisen maahan, kasvimaiden hoitoon. Monet ovat viljelleet palstojaan vuosikymmeniä ja saaneet sieltä pulavuosina kaikki mahdolliset vihannekset ja yrtit ravinnokseen. Joistakin on tullut jopa kasvissyöjiä ja todellisia viherpeukaloita eli luontoihmisiä (ja heistä poikani Leo Stranius Suomen Luontoliitosta olisi taatusti ylpeä!).

Toinen asia on se, että Virossa ei ole vahvaa luontoliikettä, punavihertävää vastarintaa! Kun telaketjutraktorit tulevat, kansalaisvastarinta miltei puuttuu. Kansalaisyhteiskunta on vasta rakenteilla ja sitä häiritsevät myös monet nationalistiset elementit, ristiriidat ja mentaliteetti. ”Neuvostokansalaiset” alistuvat kohtaloonsa – muutamaa rohkeaa lukuunottamatta. Eräs, dokumentissa esiintyvä vanhempi mies, sentään tarttuu lapioon ja estää kaivinkonetta hävittämästä taloaan. Tätä ei elokuvassa näytetä mutta Aljona Surzhikova kertoo tilanteen filmin jälkeen.

Puutarhapalstat siis todennäköisesti häviävät, mutta taistelu niiden puolesta jättää jälkensä. On jo jättänyt. Ohjaaja itse perheineen muuttaa maalle 80 km päähän Tallinnasta ja ryhtyy viljelijäksi!

Entä seuraava elokuvaprojekti? Sekin on mitä ajankohtaisin ja luontevin. Surzhikova aikoo suunnata seuraavaksi kameroineen Sotshiin, koska siellä, Krasnaja Poljana -rinteiltä hävitettiin olympialaisten aattona kokonainen virolainen pikkukylä laskettelureittien ja mäkien tieltä…

Kyllä laajalla Venäjällä kuvattavaa riittää!

Öisinajattelija