Puoluekartalle uutta verta: Feministinen puolue
Suomeen ollaan perustamassa uutta puoluetta, feminististä puoluetta. Sen tarvetta perustellaan sillä, että:
”monta lasikattoa on Suomessa vielä rikkomatta”, esimerkiksi ay-liikkeessä ja monissa talouselämän järjestöissä. Puolue pyrkii tuomaan poliittiseen julkisuuteen erilaisia ääniä – ja perustajat ovat ihmetelleet että Ruotsi on tässä mielessä niin paljon edellä Suomea. Siellä kun ei enää ihmetellä naisjohtajia tai feministisiä kannanottoja mihin hyvänsä keskusteluun.
Kyllähän feminismille on Suomessa paikkansa, en kiellä. Naisen euro taitaa olla edelleen siinä 80 senttiä ja perheväkivalta sekä raiskauksetkin yhä yleisiä. Tosin esim sellaisissa puolueissa kuten vasureissa ja vihreissä on vahva feministinen edustus.
Eikä mieskään ole ihan aina tasa-arvoinen, kaikissa yhteiskunta- tai yhteiselämän ongelmissa, erityisesti avioerotilanteessa. Juuri avioerossa ja lasten asemassa MIESnäkökulma ja MIESvanhempi jää liian usein unohduksiin. Itsestäänselvyytenä pidetään esim sitä, että avioerossa MIES on ”syyllinen” ja kantaa taloudellisen osuutensa, elatusmaksut, vaikka olisi köyhempi ja asunnottomampi osapuoli – ja vaikka ei edes saisi tavata lapsiaan, vaikka oikeus olisi tapaamisoikeudesta tai yhteishuollosta päättänyt. Tällaiset tilanteet ovat perin juurin tuttuja Öisinajattelijan lähipiirissä.
Kirjoitin paikallislehtiin (Karjalainen & Lieksan Lehti) tätä puolta sivuavan mielipide-kirjoituksen,
jonka pistän myös tähän blogiini. Kommentit tervetulleita.
”Kaikkia vanhempia ei lastensa juhliin kutsuta ”
(Touko-kesäkuun vaihteessa) ”…viikonloppuna kymmenet tuhannet nuoret juhlivat ylioppilastutkintoa tai valmistumista ammattiin.
Läheskään kaikki vanhemmat eivät olleet näissä perhejuhlissa mukana, kuten ei muitakaan jälkeläistensä merkkipäiviä viettämässä. Osa vanhemmista, esimerkiksi kaikki eronneet eivät halua osallistua. Osaa ei kutsuta. Juhlia voidaan myös useammassa paikassa. Mikäpä siinä.
Ne eronneet, joita ei lastensa juhliin haluta eikä kutsuta ovat useimmiten miehiä. Heitä on paljon omassakin tuttavapiirissä. Kysynpä vain miksi?
Ymmärrän hyvin juhlien ulkopuolelle jätetyt lähestymiskiellon saaneet, perheväkivaltaan syyllistyneet ja pahasti alkoholisoituneet miehet (yhä useammin myös naiset).
Toisaalta en lainkaan ymmärrä, että on tuhansia äitejä jotka eivät anna vuosien ja vuosikymmenienkään jälkeen eronneen isän tavata lapsiaan edes juhlapäivinä,
vaikka tämä olisi hoitanut elatusmaksunsa ja tapaamisensa säntillisesti sekä ollut tiiviisti mukana kasvattajana ennen eroa ja myös sen jälkeen.
Usein tapaamisten vaikeuttaminen, isän tai äidin haukkuminen ja kiusaaminen jo eron alkuvaiheessa viittaa ongelmiin jatkossa, arjessa ja juhlissa.
Eikä se johdu enää eroahdistuksesta ja suuttumuksesta (kun on joutunut esimerkiksi petetyksi), vaan usein katkeruudesta ja kostonhimosta, pitkittyneestä mustasukkaisuudesta, jolle ei loppua näy. Katkeruus katkeroittaa – ja saattaa siirtyä lapsiinkin. Katkeruuden aiheuttamat traumat saattavat vaatia jopa terapiahoitoa.
Tähän pitkittyneeseen mustasukkaisuuteen ja katkeruuteen ja toisen vanhemman syrjäyttämiseen voidaan vihkiä koko naisen tai miehen suku. Useimmiten naisten puolelta. Niin, ja samat naiset ja äidit ja äidin suku osaavat kyllä puhua tasa-arvosta. Tuo feministinen lasten oikeuksia puolustava tasa-arvopuhe ei vain yllä omaan exään, lasten oikeuteen molempiin vanhempiin. Lapsilla kun on oikeus molempiin vanhempiin, joita he pääsääntöisesti myös rakastavat. Myös isät lapsiaan. Lapset isiään.
Aitoon vanhemmuuteen, rakkaat feministit!
En ymmärrä, että modernissa sivistysmaassa, Suomessa, eronneet vanhemmat eivät monen vuodenkaan jälkeen esim voi juhlia yhdessä lastensa merkkipäivinä –
näyttää lapsilleen, että he ovat molemmat yhdessä näiden rinnalla, varsinkin hetkellä jolloin mahdollisesti ero kodista tai tutusta ympäristöstä on edessä ja aikuisuus sekä oma itsenäinen elämä häämöttää.
Eikö molempien vanhempien esimerkki ja malli nuorelle tässäkin tilanteessa olisi paikallaan? Ja jos ja kun molemmilla vanhemmilla on usein jo uusia kumppaneita, heidän läsnäolostaan tai poissaolostaan luulisi voitavan sopia. Ellei, aikuisuus on hukassa ja katkeruus valloittanut mielen loppuelämäksi. Miehenä vetoan naisiin: miettikää kun järjestätte seuraavia juhlia lapsillenne. Heillä on myös isä.
ps. Äidinlyyra on kiitos naiselle lastensa kasvatustyöstä. Isänlyyrasta en ole kuullut puhuttavankaan (?)
Pentti Stranius, Susirajan Öisinajattelija,
Lieksa