Tieteentekijöiden liiton uusi puh joht TAPANI KAAKKURINIEMI
pohtii Acatiimi-lehden (8.6.2011) pääkirjoituksessa yliopistojen tutkijaporukan ja hallinnon vaikeaa suhdetta.
Yliopistoissa on asiaa puitu vuosikaudet: hallinto kasvaa, mutta silti tutkija ei tahdo päästä millään tutkimaan, koska joutuu kaikesta huolimatta hoitelemaan hallinnollisia tehtäviä. Rahanhakuja, budjetteja, seminaareja, raportointia ja kirjojen toimitustöitä. Esimerkiksi. Siinä sivussa on lisäksi usein myös opetusvelvollisuus ja opiskelijoiden työnohjaus.
Kaakkuriniemi huomauttaa tosin myös siitä, että hallintoon usein erheellisesti luetaan erilaiset tutkimuksen tukipalvelut ja kirjastohenkilökuntakin. Eiväthän nämä erittäin tarpeelliset erityis”avustajat” toki hallintoa edusta ja heitäkin on paljon. Kaiken kaikkiaan suhde tutkimusporukan ja muun henkilökunnan kohdalla taitaa olla koko Suomessakin suunnilleen sama kuin Hgin yliopistossa: 8670 työntekijästä 44 % on muita kuin opetus- tai tutkimushenkilökuntaa.
Aito ”tieteentekijä”?
Aito ja puhdas tutkija on yliopistoissa harvinaisuus. Ehkä nykyisin jo mahdottomuuskin? Koska Öisinajattelijalla on toistakymmentä vuotta yliopistollista pätkätyöuraa takana ja yhä vielä ammatillinen liittokotikin on Tieteentekijöiden liitto, katson asiasta jotakin tietäväni.
Ainakin vielä menneinä vuosina oletettiin yleisesti, etä tutkija hoitaa osan tutkimuksistaan vapaa-ajallaan, koska on niin motivoitunut ja muutenkin päässyt unelma-ammattiinsa. Näin tein itsekin pitkään kunnes 2000-luvulle tultaessa koko yliopismaailma alkoi mullistua. Jokaikinen tuntemani vakinainen tai väliaikainen projektitutkija sai harteilleen yhä enemmän ”kaikkea muuta” kuin tutkimusta, esimerkiksi EU-projekteja, raporttien ja kirjojen toimitustyötä, käännöstöitä sekä kokousten, seminaarien ja matkojen järjestelyä.
Motivaatio meni tai ainakin lopahti byrokratian ja muiden työvelvollisuuksien tihenevään verkkoon. Joensuun yliopisto alkoi olla yhä vähemmän houkuttava työnantaja, erityisesti sen jälkeen kun miellyttävä työyhteisö eli Pielisjoenlinnassa sijainnut Karjalan tutkimuslaitos hajosi ja / tai siirrettiin henkilökunnan vastustuksesta huolimatta kampukselle. Lisensiaatintyön sain tehtyä, mutta väitöskirja jäi niin sanotusti ”vaiheeseen” – ja hyväntahtoisten työnohjaajien (myöhäinen kiitos, Ilkka, Antti jne!) määräämät deadlinet alkoivat siirtyä hiljalleen kuin sumu Baikalilla: jonnekin kaukaisuuteen…
Mallia idästä
Puheenjohtaja Kaakkuriniemi ottaisi mallia Japanista, jossa tutkijat kuulemma saavat tutkia ihan rauhassa. Tulokset puhuvat puolestaan. Apuna jokaisella tutkijalla on 5-8 tukihenkilöä, jotka hoitavat niin sanotun ”infran”. Mikäpä siinä – kukapa tutkija vastustaisi moista mallia! Jopa entisessä Neuvostoliitossa tutkija sai puurtaa rauhassa muilta velvoitteilta, tosin vasta akatemia-asteella tai sen filiaaleissa. Yliopisto kun ei ollut naapurimaassa varsinainen tutkimuskeskus, vaan likuhihna yleissivistävään korkeakoulutukseen…
Ja toisaalta, on aina hyvä asia että tutkijakin joutuu tekemään muuta kuin lukemaan ja kirjoittamaan kammiossaan – kirjastossa tai arkistossa. Pieni yhteys ulkomaailmaan säilyy. Ehkä ensi askeleita voisi ottaa sen suhteen, että TOIMENKUVAT selkiintyisivät eikä tutkijan kapeille harteille lastattaisi älyttömästi erilaisia tehtäviä, joista hänen oletetaan selviävän tohtorinhatun tavoittelemisen ohella. Erilaisten erityistehtävien tai avustusluontoisten hommien kierrättäminenkin voisi tuoda väliaikaista virkistystä tutkijan yksinäiselle puurtamiselle.
Joensuun virallinen Öisinajattelija