Riikka Pelo ja Marina Tsvetajeva

Olen lueskellut viime kuukausina tavallista enemmän naisten kirjoittamia romaaneja,
siis fiktioita. Jo viime kesänä ennustelin, että Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on Finlandia-ehdokas ja mahdollinen yllättäjä. Hänen romaaninsa Suomessa melko tuntemattomasta venäläisestä runoilijasta ja toisinajattelijasta, Marina Tsvetajevasta (1892-1941) on hämmentävä lukukokemus.

Jokapäiväinen elämämme rajoittuu Tsvetajevan elämässä vain kahteen kauteen. Ensin eletään maanpaossa vuotta 1923 ja sitten Moskovassa sisäistä pakolaisuutta vuosina 1939-1941. Tsvetajeva oli huikea romantikko, Nobel-palkitun Joseph Brodskyn mielestä ”Venäjän intohimoisin runoilija”.

Ljudmila Ulitskaja ja ”suojasää”-sukupolvi

Nykyvenäläinen toisinajattelija, kirjailija Ljudmila Ulitskaja jatkaa Venäjän Neuvostoliitto-vaiheen historiaa siitä mihin Riikka Pelo lopettaa. Ulitskajan uuden mammuttiromaanin Vihreän teltan alla (2014) sankarit nimittäin syntyvät juuri II maailmansodan / ”Suuren Isänmaallisen sodan” ensi vuosina. Stalinin kuoleman (1953) ja NKP:n 20. puoluekokouksen (1956) jälkeen koittaa ”suojasää”, kulttuuriliberalistinen aikausi, joka kasvaa hetkeksi myös venäläiseksi 60-lukulaisuudeksi.

Vihreän teltan alla on mammuttiteos, 768 sivua, ja se vertautuu Anatoli Rybakovin Arbatin lapsiin, mutta on ehkä vieläkin monitahoisempi kertomus toisinajattelevasta intelligentsijasta ja myös venäläisestä 60-lukulaisuudesta ilmiönä. Suomentaja Arja Pikkupeura on tehnyt suurtyön. Käännös on aitoa Ulitskajaa polveilevine lauseineen, joissa on usein annos kuivaa huumoria, peiteltyä ivaa ja venäläisittän kiertoilmaistua erotiikkaakin.

Vihreän teltan alla alkaa Stalinin kuolemasta. Vuonna 1953 romaanin päähenkilöt, joita on puoli tusinaa, ovat vasta vähän toisella kymmenellä olevia koululaisia. Pojilla – Ilja, Miha ja Sanja – käy hyvä tuuri kun he saavat kirjallisuuden opettajakseen Viktor Juljevitsin, jolla on kyky saada luokka innostumaan. Pian perustetaan epävirallinen kerho, joka tutustuu myös kiellettyyn aineistoon. Jatkossa opettajalle, joka kaiken lisäksi nai nuoren oppilaansa, tietenkin käy huonosti. Poikien kohtalot taas leikkaavat romaanissa moneen otteeseen.

Tyttökolmikko Galja, Olja ja Tamara tuo tarinaan mukaan pehmeänromanttisen ”äitivenäläisen” naisnäkökulman, joka on kaukana feminismistä. Mielenkiintoinen fakta on se, että vasta Stalinin kuoltua Neuvostoliitossa syntyivät tyttöjen ja poikien yhteiset koululuokat. Ja vasta myöhemmin alettiin murrosikääkin pitää tutkimisen arvoisena kehitysjaksona. Sukupuolivalistus oli sentään liikaa.

Ljudmila Ulitskaja marssittaa näyttämölle jopa 1960-lukulaisen venäläisen hippiyhteisön, lähes vapaan rakkauden saarekkeen, jollaisia aikakausi myös synnytti. 1960-70-luvulle siirryttäessä perustetaan perheitä, saadaan lapsia, erotaan ja tapellaan niin babushkojen, appivanhempien kuin kenraalien ja KGB:n virkailijoiden kanssa. Pian ilmaantuvat ilmiantajat. Kuulusteluja ja leirituomioita tulee ja joku päätyy itsemurhaankin. Aika moni hakeutuu painostettuna myös ulkomaille emigrantiksi tai dissidentiksi. Oikeiden kirjailijoiden ja taiteilijoiden nimiä vilahtelee tekstissä kosolti.

Kysymyksessä on sukupolviromaani toisinajattelijoista Neuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä. He nousevat rohkeasti vastarintaan, vaikka tulevat melko lailla tavallisesta kansasta, toki erilaisista perheistä, vastustamaan systeemin järjettömyyksiä ja ennen kaikkea sananvapauden puuttumista ja sensuuria. Suuri tulevaisuus ei aukene lopulta kenellekään, ja kaksinaamainen ”elämä valheessa” jatkuu vielä pitkään. Tämän lohduttomalta mutta myös aidon nostalgiselta vaikuttavan atmosfäärin Ulitskajan kertojanääni välittää hienosti.

PS. Öisinajattelijan kirja-arvio Ulitskajan romaanista löytyy Keskisuomalaisesta 26.5.2014

Öisinajattelija