Monta pätevää Venäjä-tutkijaveteraania on siirtynyt viime aikoina eläkkeelle pääkaupunkiseudulla. Tarkoitan esimerkiksi sellaisia nimiä kuten Natalia Baschmakoff, Ben Hellman, Elena Hirn, Arto Mustajoki, Pekka Pesonen, Kristina Rotkirch ja Timo Vihavainen.
On tietenkin terve ilmiö, että sukupolvet vaihtuvat ja uudet teemat tunkevat esiin. Silti voi olla aihetta kysyä, onko Venäjä-tutkimus uudistumassa ja onko siinä havaittavissa tuoreita aloitteita – muitakin kuin Moskova-Putin-keskeisiä teemoja?
Juuri tuo Moskova-keskeisyys ja tietynlainen ”kremnologia” vaivaa nimittäin erityisesti anglosaksisen tiedemaailman Venäjä-osaajia, joista monet ovat kaiken lisäksi ”kielitaidottomia” – so eivät osaa venäjää, vaan käyttävät toisen käden englanninkielisiä lähteitä. USA:n presidentinvaalin tulos ja mahdollinen Trump-Putin-akseli voi jopa luoda tutkijapiireissä lisää painetta elitistisiin, populistisiin ja yksilökeskeisiin tulkintoihin kahden suurvallan keskinäissuhteita ja nykytilannetta tarkasteltaessa. Valitettavasti henkilönimillä, Kremlin valtataisteluilla ja suurvaltapolitiikalla spekuloiva kremnologiahan on lännen näkökulmasta tutkimushankkeissakin se kaikista kiinnostavin aspekti.
Suomessa, Helsingin yliopiston yhteydessä toimii onneksi Aleksanteri-instituutti, jossa Venäjä nähdään Kremlin ulkopuolellakin laajemmin ja ilman pakollista Putinia. Samoin monipuolista Venäjä-tutkimusta esittelee jatkuvasti Idäntutkimus-lehti, joka kehittyi joensuulaisen Markku Kangaspuron päätoimittajakaudella, 2000-luvun ensi vuosikymmenellä, laadukkaaksi tieteelliseksi foorumiksi. Idäntutkimuksen vuosia jatkuneet teemanumerot ovat edelleen päteviä puheenvuoroja monista Venäjä-aiheista ja uusi päätoimittaja Katja Lehtisaari näyttää jatkavan laadukkaalla linjalla.
Joensuu ja Karjalan tutkimuslaitos
Myös Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen monet Venäjää tutkimuksissaan sivunneet ovat jo ”emeritus”-asiantuntijoita kuten esimerkiksi Kaija Heikkinen, Heikki Eskelinen, Antti Laine ja Jukka Oksa. Venäjän kielen suosituista opettajista ja oppikirjojen laatijoista myös Kirsti Era, Marja Jänis ja Kaija Perho ovat eläköityneet. Tämä ei tarkoita sen paremmin Helsingissä kuin Joensuussakaan sitä, etteivätkö luettelon Venäjä-spesialistit olisi enää aktiivisesti mukana yhteiskuntaelämässä. He kirjoittavat, suomentavat, tutkivat, toimivat ja julkaisevat yhä edelleen, vaikka eivät enää olekaan yliopistojen tai koulujen palkkalistoilla vaikuttamassa nuorempiin sukupolviin. Ikänsä asioita selvitellyt tutkija kun ei hevillä lukemis- ja kirjoittamisnautinnoista luovu!
Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella toimiva Karjalan tutkimuslaitos on omaa luokkaansa paitsi rajaseudun myös Venäjä-tutkimuksen saralla. Siellä Moskova-keskeisyys ei näy eikä kuulu! Laitoksen kulta-aikaa oli 1990-luku ja 2000-luvun alkupuoli, jolloin Pielisjoen linnan muurien sisällä syntyi monta hedelmällistä ja monitieteellistä tutkimusprojektia. Myös yhteistyö Petroskoin ja Pietarin tiedepiireihin tiivistyi ja yhteiset seminaarit ja tutkijavaihto vilkastuivat.
Venäjä-tutkimuksen varhainen ”kummisetä” Joensuun yliopistossa on tietenkin Heikki Kirkinen, jolla oli aikoinaan suuri merkitys koko Joensuun yliopiston perustamisessa. Käytännössä Karjalan tutkimuslaitoksella yhteyksiä naapuriin hoitivat Neuvostoliiton hajottua (1991) aluksi venäjää taitavat Antti Laine, Pekka Hakamies, Kaija Heikkinen, Jukka Oksa ja Eira Varis. Sittemmin omia Venäjä-projekteja kehittelivät muun tutkimuksen ohella myös Heikki Eskelinen, Hannu Itkonen, Sanna-Riikka Knuuttila, Ilkka Liikanen, Minna Piipponen, Vesa Puuronen, Pirjo Pöllänen, Pertti Rannikko, Pekka Suutari, Joni Virkkunen ja muutamat muutkin.
Vaikka monet näistä tutkijoista ovat eläköityneet tai siirtyneet muihin yliopistoihin,
Karjalan tutkimuslaitos on säilyttänyt asemansa omanlaisena Venäjä-keskuksena, joka ei ole sortunut kremnologian tai politologian pyörteisiin. Se on myös saanut seiniensä suojiin sellaisia Venäjän Karjalasta saapuneita osaajia kuten Aleksander Izotov, Juri Shikalov ja vuoden 2016 tieteentekijäksi Suomessa valittu Olga Davydova-Minguet. Yhteistyön ja tutkijavaihdon kahden Karjalan välillä soisi jatkuvan ja kehittyvän tulevissakin rajaseudun tutkimusprojekteissa. Nimenomaan nämä erilaiset yhteistyökuviot suomalaisten ja venäläisten tutkijoiden välillä ovat tuottaneet monipuolista uutta tietoa rajaseudusta.
Koivuselkä: karjalaiskylän murrosvaiheet
Tammikuun lopulla 2017 julkistettu tutkimusraportti, Eira Variksen toimittama ”Karjalaiskylä Venäjän muutoksessa” ( Mediapinta 2016, 98 s. ) on oiva esimerkki joensuulaisten ja petroskoilaisten tutkijoiden yhteistyöstä.
Koivuselkä on Venäjän Karjalassa sijaitseva syrjäkylä, jota on Suomen puolelta tutkittu harvinaisen tarkkaan. Karjalan tutkimuslaitoksella työskentelevä ryhmä teki kenttätöitä Koivuselässä 1995 ja 1997 ja jo vuonna 1998 ilmestyi Jukka Oksan toimittama kirja ”Koivuselkä – metsätyökylä Venäjän Karjalassa”. Osin samat tutkijat lähtivät matkaan uudestaan kesällä 2014.
Uusi, Eira Variksen toimittama Karjalaiskylä Venäjän muutoksessa (2016) on pieni, mutta laadukas raportti siitä, mitä Koivuselässä on tapahtunut viimeisten 20 vuoden aikana. Koivuselkä perustettiin metsätyökyläksi vuonna 1949 keskelle korpea, Sortavalan ja Aunuksen välimaastoon. Vastaavia ”tilapäisiä” metsätyökeskuksia syntyi Neuvostoliitossa sodan jälkeen satoja, tarkoituksena hyödyntää puutavaraa niin kauan kuin metsää ympärillä riittää. Kylän asukasluku nousi lähes tuhanteen 1950-luvun lopulla. Kun hakkuutyöt koneellistuivat ja tukinuitto vaihtui maantie- ja rautatiekuljetuksiin 1960-luvulla, työväestö väheni kiihtyvään tahtiin. Neuvostoliiton hajoaminen 1991 toi mukanaan uudet ongelmat.
Kun suomalaistutkijat saapuivat uudelle haastattelukierrokselle kesällä 2014, Koivuselkä oli miltei tyhjä kylä. Minna Piipposen laskelmien mukaan vakituisia asukkaita oli silloin enää alle sata. Virallisesti kirjoilla olevia ja ”liikkuvaa väestöä” oli puolet enemmän; tosin tuo toinen puolikas asuu pääosin ainakin talvet Petroskoissa tai muissa isoissa kaupungeissa. Metsätyöt ovat jääneet historiaan ja harvat asukkaat ovat useimmiten eläkeläisiä tai työttömiä. Kesäturistit tuovat eloa kylänraitille – onpa joku ”uusrikas” rakentanut datsansakin Koivuselän järvimaisemaan. Datsalla vietetään tosin vain kesälomat. Kyläläisten omat pienpalstat ovat puskittuneet, niin sanottu fermeritalous ei ole väkeä Karjalassa innostanut, mutta toki marjastus, sienestys, kalastus ja polttopuiden pilkkominen tuo lisäansioita muutamille.
Jotakin samaa kuin Koivuselän kehityksessä voi nähdä myös suomalaisen syrjäkylän ”modernissa” tyhjentymisessä viime vuosikymmeninä. Karjalan tutkimuslaitoksella onkin tutkittu jo 1970-luvulta lähtien esimerkiksi Valtimon pikku kyliä – Rasinvaaraa ja Sivakkaa, joiden asukasluku on vuosi vuodelta supistunut, asukkaiden ”toimenkuvat” muuttuneet ja kyläläisten ”liikkuvuus” lisääntynyt.
Palataan Koivuselkään. Minna Piipposen ja petroskoilaistutkija Jevgeni Klementjevin mukaan valkovenäläis- ja venäläisväestö on suurelta osin kylästä lähtenyt. Vain vanhat karjalaiset ja vahvat naiset ovat jääneet. Monet talot ovat romahtamaisillaan ja vain kesäasukkaiden käytössä. Hallintokin on siirtynyt Vieljärven keskukseen. Katri Karkinen käsittelee maatalouden ja palvelujen merkitystä metsätyökylässä neuvostoaikana ja siirtymävaiheessa markkinatalouteen. Datsataloutta harrastetaan pienessä mitassa edelleen, mutta esimerkiksi perunanviljely ja varsinkin kotieläinten pito on supistunut olemattomiin. Maanomistuksen byrokratia ja kehnot yhteydet markkinoille eivät innosta uusiakaan asukkaita Koivuselkään. Myös datsa-asukkaiden kiinnostus kylän kehittämiseen on vähäistä.
Suomalastutkijoiden havaintojen rinnalle olisi ehkä kaivannut enemmän venäläistä näkökulmaa, sillä mukana kenttätöissä oli myös petroskoilaisia tutkijoita kuten arvostettu veteraanitutkija Jevgeni Klementjev, Nadezhda Polevshikova ja Inna Kopoteva. He ovat tehneet paljon yhteistyötä Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen kanssa.
(Suomalaisten ja venäläisten tutkijoiden yhteisartikkeli, niin sanottu tieteellisempi versio on julkaistu muuten Idäntutkimuksessa 2 / 2015 otsikolla ”Metsätyökylän muodonkuutos Venäjän Karjalassa”).
Pertti Rannikko katselee Koivuselkää venäläisen raa´an modernisaation näkökulmasta. Kun metsätalous loppui, kylä alkoi kuihtua eikä löytänyt uutta kasvuväylää. Vähäiset hakkuut yksityistettiin ja Koivuselästä tuli osin ”näkymättömän väestön” vapaa-ajan ympäristö. Rannikon lanseeraama termi liittyy myös moniin hänen kirjoituksiinsa Suomen maaseudusta, esimerkiksi Valtimosta. Koivuselässäkin liikkuvat työt, liikkuva posti-, pankki- , remontti- ja välskäritoiminta yleistyivät, mutta kuten Venäjällä yleensä ja rajaseudulla erityisesti tieverkosto ja muu infrastruktuuri kaipaisi perusteellista remonttia. Turismi, järvi- ja metsämaisemien hyödyntäminen ovat aivan lapsenkengissä.
Eira Varis ja Esko Lehto vetävät tutkimustuloksia yhteen – ja miettivät tulevaisuuden näkymiäkin – loppuluvuissa Arkipäivän selviytymisen muutokset ja Paikallisen kehittämisen potentiaali. Elämä on niukkaa, ostovoima vähissä. Käy selville, että Koivuselässä asuu silti toiveikas pieni karjalaisväestö, joka tulee toimeen hämmästyttävän ohuella ruplanipulla ja uskoo tulevaisuuteen. Paljon näyttää riippuvan myös kylän yksittäisistä sitkeistä asukkaista, varsinkin naisista, joita raportin valokuvaaja Antero Lehikoinen on ikuistanut maisemien ohella upein värikuvin.
Mielestäni Eira Variksen toimittama ”Karjalaiskylä Venäjän muutoksessa” on juuri sitä rajaseudun konkreettista Venäjä-tutkimusta, jota moni kremnologiaan ja putinismiin kyllästynyt Venäjä-harrastaja kaipaa!
Öisinajattelija