Kirjailija-toimittaja Hannu Mäkelä (s.1943) on matkaillut paljon Venäjällä. Venäjää aikuisille -kirjassaan (2012) hän on herkistynyt setvimään suomalais-venäläisen sielunelämän vivahteita osin henkilökohtaisista syistä. Venäjää aikuisille on episodimainen muistelma- ja rakkausromaani.
Mäkelä on itse aivan selvästi ihastunut Venäjään ja venäjän kieleen entistä syvemmin – rakastuttuaan muutama vuosi sitten venäläiseen naiseen.
Itärajalla parikymmentä vuotta asuttuani olen itsekin huomannut, että rakkaus tekee ihmeitä myös kaikenlaisten ja hyvinkin yleisten ennakkoluulojen suhteen. Tarkoitan rajaseudun väestön usein kimuranttia Venäjä-suhdetta, vaikkapa viime sotien evakkotaipaleen varjossa. Rakkaus pistää suomalaisen kirvesmiehen tankkaamaan venäjän alkeita – eikä bensaa, vodkaa ja tupakkaa trokaava rajaseudun asukaskaan kielikylvyltä kokonaan välty.
Venäjää aikuisille ja rakastuneille
Venäjää aikuisille ei ole aivan tavallinen rakkaustarina. Monessa mielessä Hannu Mäkelän tekstistä löytyy yllättävää: venäjän kieleen ja Venäjään tutustumisen intomieltä, uuden ihmisen löytämisen iloa ja riemua. Välillä kirjan sivuhenkilöt, itänaapurit arvioivat suomalaisen ”kansanluonteen” plussia ja miinuksia. Näistäkin käsityksistä Mäkelä näyttää olevan hyvin selvillä. Monien venäjänkielisten sanojen etymologia tulee kuin ohimennen tutuksi ja samankaltaisuudet myös suomeen paljastuvat.
Kirjailija on reissannut Venäjällä vuosikymmenten ajan, mikä näkyy vahvana otteena ja henkilökohtaisina mietteinä eri matkaepisodeissa. Hän myös tunnustaa välillä avuttomuutensa ja antaa nykyisen elämänkumppaninsa olla varsinainen matkanjohtaja. Vasta pistäytyminen Novgorodiin palauttaa Mäkelälle miehisen roolin: olla itse oppaana ja vihkiä vaimonsa muinaisen suurvallan salaisuuksiin. Sivumennen, niin Novgorod kuin kirkkokaupunki Zagorsk ovat paikkoja, joissa suomalaisten kannattaisi käydä vähän tiuhemmin: niiden arkkitehtuuri ja historia antavat perspektiiviä Venäjä-tuntemukseen.
Venäjää lapsille
Jo kolmannen kerran peräkkäisinä vuosina saivat muutamat itäsuomalaiset koulut (Lappeenranta, Imatra, Tohmajärvi…) kieltävän vastauksen opetus- ja kulttuuriministeriöltä haettuaan oikeutta korvata perusopetuksen ruotsin kieli venäjällä. Ja silti kaikki tietävät, myös ministerit Gustafsson ja Arhinmäki, miten huutava pula Suomessa jo nyt – ja erityisesti lähitulevaisuudessa – on venäjän taitajista. Iso joukko ”1970-luvun osaajia” eläköityy juuri näinä vuosina ja venäläisten osuus niin turisteista kuin Suomen ulkomaalaisasujista kasvaa kasvamistaan. Varsinkin jos ja kun vielä viisumivapaus EU:n ja Venäjän välillä toteutuu…
On outoa, jopa käsitämätöntä, ettei edes markkinatalous- eli money talks -ajattelu päde suhteessa venäjän kieleen. Kuinka syvällä erilaiset ennakkoluulot jäytävät suomalaismielissä? Ja kuinka piskuisella Suomella on varaa siihen ettei meillä oikeasti kohta osata muuta vierasta kieltä kuin englantia? Venäjä-kortin esiinnosto ei ole tippaakaan ruotsilta pois – eikä muiltakaan kieliltä, joita kaikkia eläväisen liikkuvassa nykymaailmassa, kulttuurielämässä ja taloudessa tarvitaan!
”Miksi venäjän kieli on pannassa?” kysyy myös pitkän linjan poliittinen vaikuttaja Oiva Björkbacka KU Viikkolehdessä (18.1.2013). Hän jyrähtää aiheellisesti:
”Venäjä-osaaminen on olennainen osa kilpailukykyämme. Tämän perusta on luotava peruskouluopetuksesta alkaen”.
Öisinajattelija