Näyttelijä Ville Haapasalo oli merkittävässä roolissa Sotshin olympialaisissa(kin) – niin mahtipontisissa avajaisissa kuin hieman maltillisemmissa päättäjäisissä. Päättäjäisissä Venäjä esiintyi kulttuurimaana – ja Haapasalo kulttuurilähettiläänä – tavalla, josta Öisinajattelijakin hieman innostui.
Avajaisissa Haapasalo toisteli itseään sen verran monta kertaa, että hänellä taisi olla promilleja sen verran kuin ministeri Paavo Arhinmäellä jääkiekkojoukkueemme pronssijuhlissa. Ero on tietysti siinä, että kokeneena vodkapaukkujen nakkaajana Haapasalo pysyy jaloillaan. Ei hänkään silti krapulassa ole parhaimmillaan.
Olen joka tapauksessa oppinut arvostamaan matkaopas Ville Haapasalon sosiaalisia kykyjä, kansainvälistä oveluutta ja tietomäärää ”30 päivän matkoilla”, vaikka niitä joskus blogissani kritisoinkin. Nuo reissut ovat kiistatta avartaneet suomalaisten Venäjä-tietämystä, vaikka hyvin eritasoisia jaksoja on nähty.
”Et kuitenkaan usko…”
Kauko Röyhkä ja Juha Metso ovat koonneet tarina- ja valokuvakirjan ”Et kuitenkaan usko…” ( Docendo 2013, 213 s.)
Muusikko-kirjailija Kauko Röyhkä ja valokuvaaja Juha Metso matkasivat tätä kirjaa varten viime vuonna muutamaksi päiväksi Moskovaan tapaamaan Venäjällä supersuosittua näyttelijää. Parin päivän haastattelutuokioihin perustuvassa kirjassa ”Et kuitenkaan usko…” Ville Haapasalo tarinoi tuttuun, mutta vahvasti liioiteltuun tapaansa seikkailuistaan itänaapurissa. Pääosin liikutaan 1990-luvulla. Varoitus: kaikkea sitä mitä Ville suoltaa, ei todellakaan kannata uskoa.
Totta on kuitenkin se, että Ville Haapasalo (s.1972) lähti Leningradiin ja Neuvostoliittoon 19-vuotiaana. Pian neuvostoimperiumi hajosi kappaleiksi ja Leningradistakin tuli Pietari.
Kaikkea ei kannata uskoa
Haapasalo osui Pietariin aikana, jolloin elettiin kioskikapitalismin ja ankaran puutteen vuosia. Tarinakirjan kertomusten mukaan nuori näyttelijänalku näki nälkää ja asui kadulla kun ei osannut takaisin sen babushkan luokse, jolta oli vuokrannut kortteerin. Selvää legendaa, tottakai! Into näyttelijäksi oli kuitenkin suuri. Maineikas opinahjo, Pietarin teatteriakatemia, otti venäjää osaamattoman ulkomaalaisen sisään paljolti siitä syystä, että tämä maksoi opinnoistaan käypää valuuttaa. Opintorahalla pärjäsi loppujen lopuksi aika hyvin. Tosin, vähän väliä Haapasalo joutui ryöstöjen ja pahoinpitelyjen kohteeksi, jolloin rahat ja passi hävisivät…, siis jos tarinoihin on uskomista. Kaikkea en sulata, sen verran tunnen jo 1970-luvun ensi vuosista sitä ”reaalisosialismia” ja tiukkaa Venäjää, johon Ville alkoi tutustua vasta 1990-luvun alkuvuosina.
Mutta: aivan ilmeisesti Haapasalo oli myös sitkeä ja lahjakas oppilas. Siitä ei enää ollut epäilystäkään sen jälkeen kun hän oli saanut erään päärooleista huikeassa komediassa Kansallisen metsästyksen erityispiirteitä (1995). Haapasalo löi itsensä läpi kerta heitolla ja naama tuli tunnetuksi kautta laajan Venäjän. Tuo elokuva on yhä eräs katsotuimmista ja suosituimmista myös venäläisyleisön keskuudessa. Se on se filmi, jonka vuorosanat tulee osata ulkoa.
Suomessa Haapasaloa tuolloin tuskin huomattiin. Esimerkiksi Mikkelin Räntää ja loskaa -festivaaleilla, 2000-luvun alussa, hän oli pienelle yleisölle täysin tuntematon suuruus. Tapasin silloin Haapasalon ensi kertaa – ja täytyy sanoa, että ikävä miehen seurassa ei aivan helposti tule. Ei ainakaan, jos et ole tosikko, vaan valmis uusiin seikkailuihin ja ihmiskontakteihin. Tapaaminen pakkasyönä päättyi niin, että Ville eksyi outoon seuraan, hukkasi hotellin avaimensa ja joutui yöpymään kylmässä autossaan…
Tarinankertoja elementissään
Ville Haapasalo on synnynnäinen tarinankertoja, joka pärjäisi varmasti esimerkiksi Tarinaniskennän SM-kisoissa Kärsämäellä. Hänen taitonsa liioitella ja värittää sattumuksia vangitsee kuulijan. Kauko Röyhkä on onnistunut tavoittamaan ja kirjaamaan näyttelijän puheesta olennaisen myös haastattelukirjaan. Pieni miinus on siinä, että Röyhkä kirjoittaa välillä itsensä Haapasalon rinnalle, kokijaksi, näkijäksi – ja Venäjästä rokkari ei tiedä tuon taivaallista!
Silti kirja on pieni helmi ja kasvattaa myyttistä legendaa nimeltä Haapasalo. Luultavasti venäjänkielinenkin painos on tulossa(?).Myös ammattivalokuvaaja Juha Metso on ollut tarkkana kameran kanssa: lähikuvat näyttelijän ilmeikkäistä kasvoista ovat monimerkityksellisiä kuten Venäjän murroshistoriaa ja Moskovaa tallentavat katukuvatkin. Toinen miinus tulee siitä, että kirjassa Haapasalo ei juurikaan kerro näyttelijätyöstään, elokuvarooleistaan.
”Et kuitenkaan usko…” antaa rosoisen kuvan murrosajan Venäjästä. Tarinat liikkuvat paljolti oligarkkien ja superrikkaiden maailmassa, missä Haapasalo liikkuu liukkaasti mutta oman persoonansa ja sielunsa säilyttäen. Juuri tuo ihmettelevä ja vähän hölmökin ”suomalaisjuntti” Venäjällä oli alunperin se roolihahmo, jolla näyttelijä löi itsensä läpi ensi elokuvissa ohjaaja Rogozhkinin ohjauksessa. Haastattelukirjassa matkataan Venäjää laidasta laitaan, myös yhteiskunnan eri sfääreistä toiseen. Matka vie lopulta kohti eliittiä, kun päästään kuuluisan aforismin yli: ”Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy”.
Nykyisin Ville Haapasalolle kaikki järjestyy ja tämä on tarkoittanut sitä, että kalassa on käyty jopa presidentti Vladimir Putinin kanssa. Tosin tarkempia yksityiskohtia kalareissusta ei julkisuuteen sentään kerrota. Jossakin kulkee raja.
Jokaisella Haapasalon tavanneella on tarinansa.
Kymmenkunta vuotta sitten olin mukana Arvo Tuomisen dokumentissa Vodkaturistit. Sen juonnot Pietarissa hoiti Ville Haapasalo. Erään kuvaussession päätteeksi kävelimme Evropeiskajan baaritiskille.
Ville pyysi josko maksaisin vodkapaukut. Mikäpä siinä, tein työtä käskettyä ja nakkasin pari sataa ruplaa tiskille. Kun poistuimme, Ville selitti:
”Ei muuten, mutta kun mulla ei ole kuin pari tonnin seteliä taskussa. Ei ne tämmöisessä paikassa anna julkkikselle takaisin tonnista kun ne kuvittelee, että mä kylven rahassa. Se olisi niiden omasta mielestä häpeäksi eli ne ajattelee mun puolesta…”
Öisinajattelija