Olen lukenut koko ikäni Hesaria. Jo vuosia sitten ajattelin, että kun lehden voi lukea modernisti tabletilta, voin lopettaa paperi-Hesarin tilauksen. Muutama kuukausi sitten kaipaukseni paperilehteä kohtaan tuli kuitenkin niin ylivoimaiseksi, että olen palannut takaisin paperi-Hesarin tilaajaksi.
Nyt ajattelen, että se on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä. Tosin myös asunto-olosuhteeni ovat muuttuneet. Aikaisemmin Jollaksessa omakotialueella Hesari jaettiin laatikostoon, joka on ulkona. Nyt Herttoniemenrannan kerrostaloalueella sekä Hesari että muukin posti tulee sisälle postiluukusta.
Päätös palata paperi-Hesarin tilaajaksi on tosiasiassa muuttanut elämääni oikein tuntuvasti. Lehti jaetaan aikaisin; tänään poimin sen jo puoli viiden aikaan ja rupesin tekemään sitä, mitä olen nyt tehnyt jo viikkoja. Vien lehden sänkyyn ja luen sen selälläni maaten. Se on aamun hiljaisina tunteina elämäni uusi todellinen nautinto.
Tänään (sunnuntaina 14.4.2024) lehdessä oli yhdellä aukealla (A6 ja A7) kolme ajatuksia herättävää juttua. Mediasta kirjoittava Oskari Onninen kertoo siinä kollegastaan, joka oli vieraillut eurooppalaisessa laatulehdessä ja oppinut, että lehtien jutut voidaan jakaa kolmeen: uutisiin, uutis-analyyseihin ja diskurssi-analyyseihin. Jako perustuu siihen, kuinka paljon jutuissa on vain tapahtunutta koskevaa tosiasia-tietoa, kuinka paljon selittävää taustatietoa – ja sitten diskurssi-analyysin tapauksessa hapuilua kohti arvojen ja rakenteiden – tekee mieli lisätä: instituutioiden – analyysia.
Hyvän journalismin ehdoton edellytys on totuudellisuus. Lukijaa autetaan ymmärtämään tapahtunut taustatiedoilla; niinpä juttujen taustoittaminen katsotaan yleisesti hyvän journalismin ehdottomaksi edellytykseksi. Raportoitava tapahtuminen voi kuitenkin olla osa hyvinkin monipolvista tapahtumaketjua ja sen taustat taas voivat olla valaistavissa vain esimerkiksi tilasto-sarjoilla, graafisilla käyrillä tai muulla vastaavalla. Hyvä journalismi vaatii tekijältään paneutumista. Kun niin on tapahtunut, se on suuri palvelu lukijalle.
Todelliseen syvälliseen ymmärtämiseen päästään yleensä vain jos jutussa on diskurssi-analyysia. Tämä koskee melkein kaikkea tapahtumista, jolla on sosiaalinen tausta, mutta etenkin se koskee poliittisesta keskustelusta raportoimista. Parhaimmillaan se on diskurssien avaamista ja niiden ymmärrettäväksi tekemistä.
Oskari Onnisen jutun otsikko on ”Lakkojournalismi toi mieleen Studio Jumalhuvin”. Se ei ole ollenkaan hyvää journalismia, koska Studio Jumalhuvia ei voi olettaa sillä tavoin yleisesti tunnetuksi, että se vertauskuvana todella avaisi kenellekään viime kuukausien lakko-journalismin luonteen.
Pääasia on kuitenkin, että Onnisen jutussa ymmärretään, miksi tapahtuneessa on ollut kaksi osapuolta: ”Politiikan kenttää on hallinnut poikkeuksellinen työmarkkina-poliittinen yhteenotto: hallitus on käynyt ammattiyhdistysliikkeen kimppuun valtavalla voimalla, johon ammattiyhdistysliike on vastannut valtavalla voimalla…”
Lehden aukeaman vasemmalla laidalla (A6) on Jenni Karimäen essee ”Olemmeko poliittisen kulttuurin kääntöpiirillä?”. Se on kokonaisuudessaan tuota Oskari Onnisen peräänkuuluttamaa diskurssi-analyysia. Juttu on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja sen otsikko-kysymys on enemmän kuin aiheellinen.
Karimäki tuntuu intuitiivisesti ymmärtävän, että tämän päivän yhteiskunnalliseen todellisuuteen päästään parhaiten kiinni, jos yhteiskuntamme nimetään hyvinvointi-yhteiskunnaksi, joka koostuu kahdesta, mutta toisistaa analyyttisesti erillään pidettävästä, osasta, hyvinvointivaltiosta ja sopimus-yhteiskunnasta.
Sopimus-yhteiskunnan käsite ei viittaa vain siihen liberaaliin markkinatalouteen ja sen työmarkkinoihin, jossa sovitaan ihmisten ostovoimasta, vaan valtavaan määrään järjestöjä, säätiöitä jne kirkkokin mukaan lukien, jotka pitävät huolta erilaisten hyvinvointipalvelujen vapaaehtoisesta tuottamisesta ja tarjonnasta.
Hyvinvointivaltiolla minä haluan tarkoittaa ainoastaan niitä lakisääteisiä ja pääasiassa verovaroin kustannettuja instituutioita, joiden tarkoitus on kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiminen. Tällaisia ovat koulutus, terveyspalvelut, eläkkeet jne.
Hyvinvointivaltio ja sopimus-yhteiskunta ovat limittyneet ja lomittuneet siinä hyvinvointiyhteiskunnan mallissa, jonka me olemme erityisesti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina kehittäneet pohjoismaissa. Tämä limittyminen ja lomittuminen on ilmennyt varsin konkreettisesti siinä kolmikantaisessa tulopolitiikassa, jossa sopija-osapuolina ovat olleet työmarkkinajärjestöjen lisäksi maan hallitus ja siten viime kädessä eduskunta.
Oikeisto, erityisesti työnantaja-järjestöjen muodossa lähti taistelemaan tätä hyvinvointi-yhteiskunnan mallia vastaan jo joitakin vuosia sitten julistamalla, että tupo-neuvottelujen aika on ohi. Orpon-Purran hallitus lähti viimeistelemään tätä oikeiston uusliberaalia hyökkäystä ammattiyhdistysliikettä vastaan haluamalla peruuttaa suuren osan niistä työntekijöiden oikeuksista, joista on sovittu aikanaan tupo-neuvotteluissa ja niitä seuranneessa lainsäädännössä.
Irvokkainta tässä Orpon-Purran hallituksen hyökkäyksessä on, että se tehdään demokratian nimissä. Koska hallituksen takana on eduskunnan enemmistö, sillä on tämän diskurssin mukaan oikeus kaikkiin kaavailemiinsa työelämän heikennyksiin. Tämä logiikka ei ole demokratiaa vaan bonapartismia. Samalla bonapartistisella logiikalla Putinin hallinnon toiminta Venäjällä on demokratiaa (ottamatta tässä kantaa Venäjän ulkopolitiikkaan ja sen rikolliseen sotaan Ukrainassa).
Kun Jenni Karimäki kysyy esseensä otsikossa, olemmeko poliittisen kulttuurin kääntöpiirillä, on osattava kuvitella, että Orpon-Purran hallituksen bonapartismista on vain lyhyt matka putinismiin. Se edellyttäisi vain, että vaaleja ryhdyttäisiin manipuloimaan kuten Venäjällä valtaeliitin puolueen (tai Suomen tapauksessa persujen alistaman uuden kokoomuksen?) pysyvän aseman varmistamiseksi.
Tämä on niin inhottava tulevaisuuden skenaario, että ymmärrän, jos sen esittäjää pidetään höynähtäneenä. Se onkin vain skenaario, joka toivottavasti ei toteudu koskaan.
Oleellista on ymmärtää, että demokratia ei ole koskaan vain enemmistövaltaa (puhumattakaan manipuloiden ylläpidetyn enemmistön vallasta). Demokratia on koko kulttuurin läpäisevä jatkuva neuvotteluprosessi, jossa kaikki kokevat saavansa oikeutta. Demokratia on tässä mielessä kaikki yhteiskunnan kerrokset ja erilaiset organisaatiot läpäisevä elämäntapa. Orpon-Purran hallituksen hyökkäyksellä ammattiyhdistysliikettä vastaan ja kieltäytymisellä neuvottelemasta yhteisesti sovittavasta yhteiskuntapolitiikasta ei ole mitään tekemistä demokratian kanssa. Olemme todella poliittisen kulttuurimme vaarallisella kääntöpiirillä.
Jenni Karimäki on poliittisen historian dosentti ja yliopistotutkija Helsingin yliopistossa. On hienoa, että hän on katsellut silmät avoimina, mitä Suomen poliittiselle kulttuurille on tapahtumassa.
Kolmas aukeaman artikkeli on Hesarin oman toimittajan Anna-Liisa Kauhasen maailman lehtiä peilaava lyhyt artikkeli ”Suomi-kuva synkistyi maailmalla”. Muistamme takavuosilta esim. amerikkalaisen senaattori Berni Sandersin Suomeen ja muihin pohjoismaisiin hyvinvointi-yhteiskuntiin kohdistaman suitsutuksen: ”Niissä toteutetaan todellista sosialismia”.
Positiivinen Suomi-kuva ja hyvin myönteinen kuva pohjoismaisista hyvinvointi-yhteiskunnista on muidenkin kuin Sandersin silmissä perustunut poliittisen valtion ja kansalaisyhteiskunnan järkevään ja toimivaan suhteeseen. Kauhanen toteaa, että se on viime vuosina saanut kolauksen. ”Mielikuvat suomalaisesta hallinnosta ja kansalaisten oikeuksista muuttuivat huonommiksi. Loppukesällä 2023 hallitukseen liittynyt rasismi-uutisointi toi kielteistä medianäkyvyyttä erityisesti Euroopassa.”