Ammatillisen koulutuksen hullunmylly

(+ kokemuksia sote-alan koulutuskentiltä)

Ammatillista koulutusta ollaan jälleen suurella touhulla hämmentämässä ja kiire on, kuten aina ennenkin. Nyt on kuitenkin kyse suurimmasta mullistuksesta sitten 1990-luvun, ei pelkästä säästöjen ja opsien kanssa näpertelystä. Nyt tehdään kunnon reformi ja myllerretään sekaisin koko pakka muuttamalla lakeja, rahoitusta, ohjausta, tutkinto- ja järjestäjärakennetta sekä toteuttamismuotoja – ja valmista olisi oltava vuoden 2018 alussa.

Uudistus on kirjoitettu yleviksi toimenpiteiksi ”vastaamaan tulevaisuuden osaamistarpeita”, mutta niihin sisältyy selvästi kaksi radikaalia ammattitaidon laatua heikentävää tavoitetta: rahoituksen ja opetustyön vähentäminen. Vuosien 2014-2016 aikana ammattikoulutuksesta leikataan yhteensä 160 miljoonaa euroa, minkä lisäksi hallitus tavoittelee uudistuksen myötä vielä 248 miljoonan euron säästöjä, mikä vastaa 3900 ammatillisen aineen opettajan vuosipalkkaa.

Uudistuksessa puuhataan tutkinnoista entistä laaja-alaisempia erillisten tutkintojen määrää vähentämällä ja keventämällä, mikä käytännössä tulee tarkoittamaan entistä kapea-alaisempaa osaamista. Samanaikaisesti nimittäin ”varmistetaan elinkeinoelämän nopeista muutostarpeista johtuva koulutustarjonta ja kehittämispalvelut”, joita ”voivat järjestää myös muut kuin nykyiset koulutuksen järjestämisluvan saaneet järjestäjät”. — Minulle tämä ei tarkoita laaja-alaista ammattitaitoa, vaan päin vastoin nykyistä pikakoulutetumpaa pintaosaamista, joka räätälöidään kulloisenkin työnantajan tarpeisiin.

Oppisopimuksen monipuolisen käytön lisääminen ja ei-työsopimussuhteisen koulutussopimusmallin kehittäminen ovat osa reformia. Pelkästään työssäoppimisen mahdollisuutta lisättäisiin koulutussopimusmallilla, jossa ”ideana on se, että opiskelija on oppilaitoksessa kirjoilla, oppilaitoksen opiskelijana, mutta oppiminen tapahtuu pelkästään työpaikoilla” selittää opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen.

Mieletön tavoite monestakin syystä, mutta ennen kaikkea siksi, ettei työpaikoilla yleensä ole ketään, kuka opiskelijaa ehtisi opettaa niin, että oppimistulos olisi pintaa syvällisempi. Jokaisella työpaikalla on omat työtapansa, jotka voivat olla paitsi jumittuneita ja vanhanaikaisia, myös eettisesti arveluttavia. Lähihoitajien työssäoppimiskentiltä tällaisista työmalleista on vaikka kuinka paljon surullisia kokemuksia.

Pelkästään työssä oppien ammattitaidon laatu olisi liian usein kiinni hyvästä tuurista, sillä mistä opetusaikaa työpaikoille lisätään, kun sitä ei riitä nykyisinkään asioiden syvälliseen pohtimiseen? Vaarana on, että tulevaisuuden ammattitaito perustuu pelkkään rutiinien matkimiseen. Nämä haasteet eivät huolestuta Elinkeinoelämän keskusliittoa ja Suomen Yrittäjiä, jotka näitä malleja innokkaimmin tahtovat kehittää.

Esimerkiksi lähihoitajien työssäoppimispaikoissa tiedän osaamisen tason vaihtelevan melkoisesti samoin kuin opiskelijan ohjaukseen käytettävän ajan. Kasvatus-, hoito- ja hoivahenkilöstöllä on jo nykyisellään niin kiire omien töidensä kanssa, että ihmettelen, miten he vielä nykyistä enemmän ehtisivät opiskelijoita ohjata. Vai siirtyvätkö opettajatkin työpaikoille lisäkäsinä ilmaiseksi auttamaan ja samalla opettamaan?

Kun tavoitteena on kaiken lisäksi vähentää työnantajien työssäoppimisen taloudellista taakkaa, aletaanko heille maksaa opiskelijoiden kouluttamisesta samalla kun he saavat opiskelijoista ilmaista työvoimaa? (Pientä ohjauskorvaustahan maksetaan jo nyt.) Opettajilleko jätetään hallinnolliset tehtävät, kun sitäkin ”taakkaa” on työnantajalta tarkoitus keventää?

Työpaikoille siirretyssä oppimisessa on muitakin haasteita, joita nostaa osuvasti esiin Vaasan aikuiskoulutuskeskuksen koulutuspäällikkö Juha Tuomikoski. Hänen mielestään idea on mahdoton toteuttaa koko ikäluokan mitassa, sillä pitäisi löytää kaksi- tai kolmivuotinen ”koulutussopimuspaikka” joka vuosi vajaalle 30 000 nuorelle ilman, että se johtaa massiiviseen koulutuksen tason romahdukseen. Lisäksi osa 16-vuotiaista ”amislaisista” jäisi kaikkien työpaikkojen ulkopuolelle, koska heidän taitonsa ja työelämävalmiutensa eivät yksinkertaisesti riittäisi.

Tämä reformi viimeistään virallistaa sen, mikä opettajien arjessa on jo pitkään kehityksen suuntana ollut. Laadukasta ja yleissivistävää ammattikoulutusta ei enää arvosteta eikä haluta ylläpitää. Ei myöskään arvosteta ammatillista opettajuutta asiantuntijuutena, vaan halutaan väkisin muuttaa se pelkäksi järjestely- ja toimistotyöksi. Pahinta on, että nuorilta viedään mahdollisuus riittävään oppimisen tukeen.

Varsinkin lähihoitajakoulutuksessa opettajien työ on jo muuttumassa tehdastyötä muistuttavaksi liukuhihnatyöksi, jossa tärkeintä on vain tutkintojen määrällinen tuottaminen, koska määrä on arvokkaampaa kuin laatu ja koska raha on tärkeämpää kuin nuoren tulevaisuus. Opettajia neuvotaan jopa hyväksymään ala-arvoisia suorituksia, mihin olen itsekin kasvatuksen opettajana joutunut syyllistymään.

OAJ:n toinen varapuheenjohtaja Päivi Koppanen todistaa Opettaja-lehdessä 3/2016, että liukuhihnakäytäntö on opetustyön arkea muuallakin: ”Esimies saattaa vaatia rimanalituksia, esimerkiksi opiskelija-arviointien antamista, vaikka tavoitteita ei ole saavutettu hyväksyttävästi.” — Silti toimintaa aiotaan tehostaa lisäämällä rahoitukseen tulospainotteisuutta.

Uudistuksen myötä koulutuksen tulee olla entistä tehokkaampaa mitattuna työllistymisellä ja jatko-opintoihin sijoittumisella sekä suoritettujen tutkintojen, tutkinnon osien ja opintojen läpäisyn määrillä. Rimanalituksia tullaan entisestään vaatimaan samalla kun lisätään pelkkien tutkinnon osien suorittamista ja lähetetään työkentille keskeneräisiä, entistä suppeammilla tiedoilla varustettuja työntekijöitä – jos ylipäätään työkentillä sitten enää tarvitaan palkattua työvoimaa, kun siellä ovat kaikki opiskelijanuoret ilmaiseksi vuorollaan auttelemassa. Muutetaanko ammattikoulutus tarkoituksella ilmaiseksi työnantajien apuvoimaksi?

Miten osatutkinnon suorittanut nuori voi myöhemmin halutessaan palata takaisin koulun penkille opintoja jatkamaan ja millä rahoituksella? Vai onko tarkoituskin pudottaa osa nuorisosta pysyvästi halvaksi työreserviksi yksinkertaisia työtehtäviä tekemään?

Määrälliset tulosmittarit ovat huonoja nuorten koulutuksen kriteereitä, koska nuoret tarvitsevat kehitysvaiheensa vuoksi rauhallista oppimisen aikaa ja mahdollisuuksia rauhassa etsiä omia vahvuuksiaan ja työpolkujaan. Nuoret tarvitsevat avoimen tulevaisuuden jatko-opintomahdollisuuksineen, he tarvitsevat yksilöllistä kannustusta ja tukea ja tilaa suunnan vaihtoon sekä monipuolisiin oppimis- ja työkokemuksiin. Ennen kaikkea nuoret tarvitsevat asiantuntijaopettajia, joilla on heitä varten aikaa.

Ammatillista koulutusta pitää yhteiskunnan jatkuvan kehityksen myötä päivittää, mutta pitää säilyttää myös jotain pysyvää ja vakaata pohjaa, jolle uutta rakennetaan. Suuri uudistus kiireesti kyhättynä ja suurilla leikkauksilla höystettynä on uhkarohkea hyppy tuntemattomaan. Kaikkea ei ole pakko muuttaa kahdessa vuodessa. Kaikkea ei tarvitse muuttaa ollenkaan.

Ymmärtävätkö korkeasti koulutetut poliitikot lainkaan mitä ammatillisella kentällä on tapahtumassa? Mitään meteliä ei kuulu, vaikka ammattikoulutus on kutistumassa työelämän ehdoilla toteutettavaksi oppipoikajärjestelmäksi, joka eriarvoistaa nuoret kahden kerroksen työvoimaksi, jossa ylempiin kerroksiin yltävät vain nopeat ja tehokkaat.

Miksei kukaan poliitikko nouse puolustamaan opettajia, joiden on hiljaa nieltävä työnkuvansa muutos asiantuntijuudesta pelkäksi työpaikoilla tapahtuvan oppimisen koordinoinniksi?

Ainakin seuraava, OAJ:n koulutusjohtaja Heljä Misukan esittämä kysymys Opettaja-lehdessä 5/2016 pitäisi saada hälytyskellot soimaan Vasemmistoliitossakin, jossa huoli on tähän asti ollut vain lukio- ja korkeakoulutuksen leikkauksista: ”Halutaanko vähäiset jäljellä olevat oppilaitosten rahat ohjata yrityksiin ja väistää työsopimuksen tuomia velvoitteita?”

OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen sanoi suorat sanat OAJ:n verkkosivuilla jo 10.9.2015: ”Suomalainen koulutusjärjestelmä on jo tehostettu äärimmilleen ja jopa sen yli, ainakin ammatillisessa toisen asteen koulutuksessa. Nyt olemme sellaisella rajalla, jossa joudumme jättämään taaksemme huikeat oppimistulokset ja koulutuksen tasa-arvon. Myös opettajien ammatin arvostus ja vetovoima uhkaavat rapistua.”

PS. 1. Osaamispisteet
Viime syksystä lähtien on uudistuksen myötä siirrytty opetuksen sisällöissä ja tavoitteissa osaamisperustaisuuteen, eli opintoviikot muuttuivat osaamispisteiksi ja koulutusohjelmien sijaan puhutaan osaamisaloista. Ammatillisen perustutkinnon laajuus on syksystä 2015 lähtien 180 osaamispistettä, kun se ennen oli 120 opintoviikkoa. (vrt. keskimäärin opintoviikko = 1,5 osp)
— Nyt ratkaisevaa on osaaminen, ei se missä tai miten osaaminen on hankittu, eli ollaan tältä osin jo valmiita siirtymään työpaikoilla tapahtuvan oppimisen lisäämiseen.
— Ratkaisevinta kokonaisvaltaisen osaamisen kannalta on se, miten ja kuka osaamista arvioi. Vaarana on, että tulevaisuudessa osaamisen arvioinnit vaihtelevat entistä enemmän työpaikan mukaan. Nyt jo ammatillisten perustutkintojen ammattiosaamisen näyttöjen arviointikriteerit ovat liian monitulkintaista sanahelinää ja arvioinnissa pääsevät vaikuttamaan työpaikan subjektiivinen tai puutteellinen ymmärrys.

PS. 2. Lähiopetuksen mitoituksesta
Lähi- eli kontaktiopetuksen vähäisyys on tällä hetkellä työkokemuksen saamiseen verrattuna suurempi puute, sillä sitä on vuosi vuodelta jatkuvasti vähennetty, kun itseopiskelua ja työssäoppimista on lisätty.
Aiemmin opetusviikot laskettiin 40 opetustunnin mittaisiksi, joka aika vielä minun nuoruudessani oltiin koulussa, mutta josta pikkuhiljaa on opettajan läsnä olevaa luokkaopetusta vähennetty niin, että suuri osa tuosta ajasta menee nyt opiskelijan itsenäiseen yksinopiskeluun. – Ja opettaja vapautuu toimistotöihin.

OAJ:n selvityksen mukaan lähiopetuksen ja ohjauksen määrä on viime vuosina ollut keskimäärin 27 h /ov, mutta jopa merkittävästi alle 20 h/ov on tavallista. Koulutuksen menoista henkilöstökulut ovat yli 60 %, ja kun opetuksen ja ohjauksen määrää ei ole laissa säädetty, on lähiopetuksen vähentäminen helppo keino säästöjen aikaansaamiseen. (OAJ, lausunto 22.5.2014 esitykseen ammatillisen koulutuksen lainsäädännön uudistamiseksi.)

Opiskelijan omatoimista oppimista pyritään motivoimaan keinotekoisesti luomalla muka vaihtelua kutsumalla itseoppimista verkko-oppimiseksi, oppimistehtäväksi, digitaaliseksi portfolioksi, etätehtäväksi, itsenäiseksi tiedonhauksi, toiminnalliseksi menetelmäksi, tiimioppimiseksi, opintokäynniksi tai vaikkapa työelämälähtöiseksi projektiksi.

PS. 3. Sote-alan opettajien kokonaistyöajasta
Erityisesti haluan nostaa esiin oman alani opettajien työmäärän, sillä lähihoitaja-koulutuksen opettajat työskentelevät ns. toimistotyöajassa, keskimäärin 36h15min/vko, mikä tekee heidän työstään erilaista kuin muilla ammatillisilla aloilla, joilla työaika määräytyy opetusvelvollisuuden mukaan.

Kokonaistyöajassa opettajien työ ei lopu minimiin karsittujen lähiopetustuntien loputtua eikä seuraavan päivän opetuksen suunnitteluun, vaan päivät ovat täynnä kaikkea mahdollista opetukseen kuuluvaa sekä kuulumatonta järjestelytyötä.

Työnantajat pitävät tiukasti huolen siitä, että kokonaistyöaika tulee varmasti täyteen, ja jos ei muuta ole, keksitään projekti. Mutta sitä muutakin kyllä on: lukujärjestyksen järjestelyä, työelämäyhteydenpitoa ja top-paikkojen järjestämistä, opiskelijoiden perään soittelua, arvosanojen ja poissaolojen kirjaamista, korvaavien tehtävien järjestämistä, kaiken maailman viesteihin vastaamista, tien päälle tuhlattua kymmenien tuntien top-matka-aikaa sekä yhä useammin myös ihan aitoa toimistotyötä kirjeiden kiinni liimaamisesta alkaen … lista on loputon … eikä tietenkään kahvitaukoja eikä aina ruokataukojakaan ehditä pitää.

– Sote-opettajien pätevyysvaatimuksena on oman alansa ammatin pätevyys, maisterin tutkinto, opettajan pätevyys sekä pitkä oman alan työkokemus. Miksi tämä asiantuntijuus haaskataan muuhun kuin opiskelijoiden opetukseen ja ohjaukseen?