– pohdintaa ihmisluonteesta ja vasemmistolaisesta unelmasta –
Vasemmistoliiton periaateohjelmassa sanotaan, että samastumme sosialistiseen ajatussuuntaan, että torjumme uusliberalismin kylmänä ja ihmisvihamielisenä globaalikapitalismin puolusteluna ja rakennamme moniarvoista ja suvaitsevaa yhteiskuntaa.
Onko vasemmistolaisella ’suvakki’-yhteiskunnalla käytännössä menestymisen mahdollisuuksia? Eikö ihminen kuitenkin ole pohjimmiltaan ’vihakki’, itsekäs ”homo homini lupus” – suteen verrattava, raaka oman edun saalistaja?
Näin väitetään, ja oikeistoliberaali Björn Wahlroos todistaa: ”Ihminen on luonteeltaan omaa etuaan ajatteleva” ja ”se on jokaisen elävän organismin perusominaisuus vuosituhansien saatossa”. Lisäksi hän puolustaa itsekkään toiminnan paremmuutta ristiriitaisella olettamuksella, että oman voiton tavoittelu lopulta koituu hyväksi kaikille.
Ajatuspaja Libera vahvistaa itsekkyyden auvoa vertaamalla sitä altruismin kauheuteen. Itsekkyys on hengissä säilymisen ehto, sillä epäitsekäs, altruistinen toiminta johtaa ”vain yhteen lopputulokseen: yksilön kuolemaan tai yrityksen konkurssiin.” Tähän johtopäätökseen päästään, kun määritellään altruismi täydelliseksi uhrautumiseksi, jossa ihminen luopuu jopa ruoasta, vaatteista, asunnosta ja työpaikastaankin, jos kokee jonkun toisen tarvitsevan näitä enemmän kuin hän itse.
Nyt on toisin ajattelevan pakko tarkistaa faktat. Siis katsaus tieteen kertomaan.
Ensimmäinen fakta: Altruistinen käyttäytyminen on faktaa. Ihmiset käyttäytyvät usein epäitsekkäin motiivein, vaikka se ei päältä katsoen olisi järkevää. Ihmisillä, kuten useimmilla muillakaan eliöillä, ei pääsääntöisesti kuitenkaan ole kyse täysin pyyteettömästä (Liberan tulkinnassa itsetuhoisesta) altruismista. Joillakin ötökkäyhteisöillä voi olla, mutta tällaiset yhteisöt toimivat silloin kuin yksi orgaaninen systeemi, jossa ’uhrautuja’ on vain yksi solu elossa pidettävän yhteisöruumiin kokonaisuudessa.
Yleisimmin kyse on rajallisesta, vastavuoroisesta altruismista, ei itsetuhoisesta uhrautumisesta, koska sellainen käytös ei selviä luonnonvalinnassa, jossa tavoite on saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Todellisuudessa eläinten ja ihmisten altruistinen toiminta ei ole hyväntekijälle hyödytöntä, saati uhriutumista. (Vain sodassa ihminen joutuu uhriutumaan yhteisön hyväksi, mutta tätäkin voi miettiä useammalta kantilta. Kuinka moni mieluummin neuvottelisi kuin sotisi?) Vaikka avun annosta tulee antajalleen kustannuksia eikä vastapalvelusta ole näköpiirissä, pitkällä aikavälillä palvelus tuo vastapalvelusta jossain muodossa. Ihmiselle hyötynä voi toimia myös epäsuora vastapalvelu: hyvät teot voidaan palkita pelkästään hyvällä maineella.
Ihminen tekee myös oikeudenmukaisuuden nimissä altruistisia valintoja. Ihminen voi kohdistaa apunsa täysin tuntemattomillekin yksilöille, mikä näkyy nyt juuri maahanmuuttajien auttamisessa. Evoluution kuluessa ihmisten kesken on kehittynyt monenlaista ’suvakki’toimintaa vastavuoroisen altruismin periaatteella ”jos raaputat minun selkääni, minä raaputan sinun selkääsi”. Olemme oppineet, että toisen ihmisen auttaminen on sekä hyödyllistä itselle että mukavampaa yhteiselolle.
Ihmisen evolutiivinen muisti siis sisältää ymmärryksen siitä, että hyvän tekemisestä seuraa hyvää. Jos ei ihan juuri nyt, niin myöhemmin, vaikkapa lasten lapsille, tuleville sukupolville, koko ihmislajille. Siksi olemme valinneet kumppaneiksemme yksilöitä, jotka kykenevät hyväntekeväisyyteen, ja tämä lajiominaisuus on ihmisessä evoluutiossa vain vahvistunut. Altruistinen toiminta on kantanut hedelmää.
Kaikki eivät kuitenkaan toimi altruistisesti, ja siitä seuraa konflikteja näiden vapaamatkustajien ja tunnollisten altruistien välille. Altruisteja lohduttaa kuitenkin tieto siitä, että ihmisryhmät, joissa on altruisteja tuottavat enemmän jälkeläisiä, joten altruistien määrä kasvaa. Sillä ehdolla tosin, että kustannus avunannosta ei ole liian suuri ja hyöty on kaikille ryhmän jäsenille riittävän iso.
Toinen fakta: Ihminen ei ole itsekäs. Dawkins täsmentää, että ”oman edun perusyksikkö ei ole laji, ryhmä eikä tiukasti ottaen edes yksilö, vaan geeni, perinnöllisyyden yksikkö.” (Tästäkö lienee Wahlroos vääntänyt oman iskulauseensa sekoittamalla perinnöllisyyden perintöön?)
Itsekkyys on geenin ominaisuus, koska tavoitteena kaikilla eliöillä on oman perimänsä jatkaminen. Geenin itsekkyys ei tee ihmisestä itsekästä, paitsi ehkä soidinmenoissa, mutta niissäkin järki on enemmän hyödyksi kuin pelkkä vietti. Geeni ei tee ihmisestä itsekästä ensinnäkin siksi, että geeni ei ajattele, ihminen ajattelee, toiseksi siksi, että ihmisgeenikin hyötyy epäitsekkäästä, altruistisesta ’suvakki’toiminnasta, kuten edellä kuvasin.
Meidän pitää arvioida itsekkään/epäitsekkään toimintamme järkevyyttä myös koko ihmislajin eikä vain yksilön kannalta. Siperian ankaria oloja tutkinut ja Darwinin evoluutioteoriaa solidaarisuuden näkökulmasta painottanut Kropotkin luonnehti ihmisen olemassaoloa ”taisteluksi luontoa vastaan” – ei ihmistä vastaan. Hän korosti yhteistyön ja avunannon merkitystä hengissä säilymiselle.
Pelkästään geenin itsekkyyden varassa toimiva ihmisyhteisö olisikin hyvin epämiellyttävä paikka asua, mutta onneksi meillä on aivot, jotka lopulta vastaavat asioiden hoidosta. Aivot ovat hankkineet kyvyn ennustaa tulevaisuutta ja toimia sen mukaan. Niillä on myös voimaa kapinoida geenien määräyksiä vastaan (esim. kieltäytymällä hankkimasta niin monta lasta kuin olisi mahdollista). Voimme itse päättää, miten toimimme, emme ole pelkän biologiamme varassa.
Kolmas fakta: Ihmisen toiminnan tärkein selittäjä on kulttuuri. Luomme, pidämme yllä ja siirrämme uudelle sukupolvelle uskomuksemme, tapamme, tietomme ja taitomme. Ikävä kyllä jotkut käsityksemme ja tapamme pitävät pintansa jopa järjen vastaisesti, koska niihin liittyy psykologista vetovoimaa. Matkimme toisiamme ja noudatamme tapojamme usein sen kummemmin miettimättä. Ne saavat mielessämme pysyvän tilan myös siksi, että niitä kulttuurisin keinoin jatkuvasti vahvistetaan.
Ja nyt tulemme nykyihmisen itsekkyyteen ja sen ihannointiin. Nykyaikamme kulttuuri on kyllästetty kilpailulla ja sen välttämättömyysuskolla niin vahvasti, että se pakottaa meidät itsekkyyteen – vastoin todellista luontoamme – ja olemme alkaneet itsekin pitää sitä itsestään selvänä olomuotonamme. Pärjätäksemme meidän on opittava lapsesta asti olemaan itsekkäitä ja tukahdutettava luontainen halumme ajatella ja auttaa muita. Ja jotta emme vahingossakaan havahtuisi, synnytetään libertaarien markkinapajoissa yhä vain enemmän itsekästä kilpailua puoltavia ajatustuotoksia Liberan tavoin, joilla pidetään yllä systeemiä, joka itse asiassa on meille tuhoisa.
Kilpailu vääristää luottamusta toisiin ihmisiin ja pakottaa meidät muuttamaan järjen käyttöämme. Meidän on toteutettava nykykulttuurimme järjen normeja, jotka määrittävät, että itsekkyys on järkevää. ”Mitä kaupallisempi ympäristö, sitä enemmän kuuluu olla kova ja pitää omista oikeuksista kiinni”, selittää onnellisuusfilosofi Frank Martela. Kilpailukulttuurissa itsekästä toimintaa pidetään järkevänä, muu on tyhmää.
Jatkuva kilpailu on ihmisen mielelle tuhoisaa, todistaa myös psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen. Yhteistoiminta on ihmiselle tyypillistä toimintaa, ja se on myös hyödyllisempää kuin kilpailu. Olemme onnellisempia yhteistyössä kuin kilpailussa, mutta yhteistoiminta takaa myös paremman laadun. Sen sijaan kilpailun kovetessa myös laittomat ja epärehelliset keinot kukoistavat, mistä hyvänä esimerkkinä toimii urheilu pahentuvine doping- ja korruptioskandaaleineen. Itsekäs kilpailu ei ilman sääntelyä ja rajoituksia sovi edes urheiluun.
Me, jotka emme vielä ole täysin itsekkäiksi kyynärpäiden käyttäjiksi oppineet, voisimme rohkeammin tuoda myös julkiseen keskusteluun sen tosiasian, että epäitsekkyys ei ole tyhmyyttä ja että se on ihmisen luontainen ominaisuus, joka tuottaa paljon hyvää, myös onnellisuutta. Ihmisluonnon kannalta Vasemmistoliiton tavoitteet eivät ole mahdottomia toteuttaa.
Niin, ja mitä Plautus todella tarkoitti sillä homo homini lupuksellaan? Onko ihminen ihmiselle susi?
Alkuperäinen, pidempi versio valaisee asiaa: ”Lupus est homo homini, non homo, quom qualis sit non novit.” Eli englanniksi ”Man is no man, but a wolf, to a stranger.” Ja tarkemmin ”A man is a wolf rather than a man to another man, when he hasn’t yet found out what he’s like.” (wikipedia.org)
Pohdinnan lähteet:
Altruismin puolesta:
Ahteensuu, M. 2003. Sosiobiologia ja sitoutumisteoria. (Tieteessä tapahtuu 4/2003).
Dawkins, R. 1993. Geenin itsekkyys.
Hynynen, E-T. 2015. Pyyteetöntä auttamista .. Tampereen yliopisto.
Kropotkin, P.A. 1902. Mutual aid: a factor of evolution. (Tästä kertovat Sundström 2008 ja Hynynen 2015)
Martelan haastattelu, HS 18.8.2013.
Ojanen, M., blogi 25/03/2007 Kilpailun tuhoavuus ja yhteistoiminnan edullisuus.
Sundström, L. 2008. Sosiaalisuuden evoluutio. Teoksessa Portin & Vuorisalo (toim.) Evoluutio nyt! Charles Darwinin juhlaa.
Sundström, L. 2014. Muurahaisia ja ihmisiä – sota, rauha ja avunanto. (Tieteessä tapahtuu 1/2014.)
Altruismia vastaan:
Ajatuspaja Libera. http://www.libera.fi/blogi/voiton-maksimointi-riis toa-vai-eettista-arvon-tuottamista/
Björn Wahlroosin haastattelu HS 12.2.2012.