Heikki Patomäki on jättänyt aktiivin puoluetyön ja kertoo blogissaan 6.3.2016 muutaman vuoden kokemuksiaan puolueemme toiminnasta, jossa kaikki ei mennyt niin kuin hänen mielestään olisi pitänyt. ”Puoluetta hallitsevan sisäydinverkoston tavoitteena on asemien varmistelu ja status quo, siis vallitsevien rakenteiden, toimintatapojen ja poliittisen suuntautumisen säilyttäminen”, hän kirjoittaa.
Patomäen kokemuksista tulee käsitys, että vasemmistoliiton puoluejohto ajaa vain omaa etuaan ja toimii kuin diktatuuri välittämättä kritiikistä ja erilaisista mielipiteistä. Tosiasiassa tilanne ei (ainakaan enää) liene noin paha, sillä ainakin Li Anderssonin mielestä ”meillä on nyt keskustelukulttuuri, jossa kaikki pääsevät osallisiksi”.
Toivotan johtoportaaseen pettyneen Patomäen tervetulleeksi rivijäsenten joukkoon, mutta ei tämä puoluetyö aina ole helppoa kentälläkään. Alemman tason käytännöissä on paljon samaa kohinaa kuin siellä ylhäälläkin. Alueilla on omat sisäpiiriasetelmansa (ystävyyteen, samanmielisyyteen tai sukulaisuuteen perustuvat), joiden avulla pidetään kiinni omista asemista ja vallassa etenemisestä.
Järjestötoiminnassa pätevät tavalliset sosiaaliset ryhmädynaamiset lait, jotka ohjaavat ryhmän jäsenten valtaa, asemaa, roolia, suhteita ja viestintää. Toimintaa ja päätöksiä ohjaavat usein kateus, vallan halu tai tunteet enemmän kuin järki. Eikä se järkikään usein vastaa koko porukan näkemyksiä.
Ylevät yhdessä tekemisen, avoimuuden ja ihmisten kohtaamisen tavoitteet eivät käytännössä toteudu paikallistoiminnan millään tasoilla, kun pitkään mukana ollut perusporukka pitää kiinni sisäpiirin turvastaan ja vallastaan. Kynsin hampain pidetään kiinni epädemokraattisesta toimintakulttuurista, jossa vain harvat ja valitut saavat käyttää aivojaan ja kykyjään, tukijoukot nyökytelkööt.
Politiikan teoksi ei kuitenkaan kaikille jäsenille riitä pelkkä kokouksissa myötäeläminen, kahvinkeitto tai teltalla päivystäminen. Rivijäsenelläkin voi olla halu tietää ja vaikuttaa siihen, mitä osastossa, puolueessa, valtuustoissa, lautakunnissa ja hallituksissa tapahtuu.
Sisäpiiritoiminta on toisinaan näyttänyt myös siltä, että uusia toimijoita halutaan lisää vain oman äänimäärän lisäämiseen, ei uusien aktiivien tasavertaiseen osallistumiseen. Eivät ihmiset kuitenkaan nykyaikana enää suostu johtajiaan palvomaan, ja jos omaa asemaa ei uskalla asettaa alttiiksi, ei uusia ihmisiä kannata mukaan toivoa.
Valta muuttaa ihmistä, ja siitä nauttimaan päässeet tahtovat pitää paitsi vallan myös tiedot hyppysissään niin, etteivät aina välitä jäsenistön mielipidettä kysellä. Avoimia kokouksia, joissa käsiteltäisiin kunnan asioita, ei joka paikassa pidetä. Kaikilla ei ole myöskään avoimia s-postilistoja tai nettisivuja, joista kunnan asioita voisi seurata.
Ymmärrän, että valta ehkä nousee päähän ja kiire hattuun eikä ole helppo alentua juttutuvissa istumaan tai viestittelyjä rustaamaan, mutta silti, puoluedemokratia ja vastuu velvoittavat pitämään jäsenet ja kannattajat ajan tasalla ja mukana päätöksissä. Kun olen vaaleissa tukityöni tehnyt ja osastossa oman osuuteni ahertanut, vähintä mitä toivoisin olisi voida vaikuttaa kunnan asioihin.
Vaikka edustajamme ovat tietenkin taitavia ja viisaita, minäkin haluaisin olla osallinen lopputuloksissa. Päättäjiksi valittujen tulisi osallistua jäsenten kohtaamiseen, niin että syntyy aito vuorovaikutus molempiin suuntiin. Valtuustoryhmien ja lautakuntien jäsenten pitäisi järjestää avoimia kokouksia säännöllisesti ja tiedottaa vähintään s-postilla, mitä kunta-asioissa tapahtuu.
Eikä haittaa olisi siitäkään, että vallanportaille nousseetkin joskus teltan pystytykseen tasavertaisina osallistuisivat. Olisi mukavaa sekin, jos jaksettaisiin kokoontua kaikista töistä ja vastuista yhdessä sopimaan. Ihan kaikissa toimissa voisimme enemmän yrittää toimia puolueemme arvojen mukaisesti.
En ole kokemuksieni kanssa yksin, sillä puoluekokouksen lähestyessä on puolueen toimintakulttuurin parantaminen ollut esillä monien jäsenten puheissa. Uudistuksia laajasti pohtineessa Vamos-verkostossa ehdotetaan, että vasemmistoliitolle laadittaisiin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma, jossa luodaan yhdenvertaiset toimintamahdollisuudet koko jäsenistölle niin, ettei kukaan jäisi syrjään toiminnasta eikä kenenkään voimavaroja ja osaamista jätettäisi käyttämättä.
Puoluesihteeriksi pyrkivä Joonas Leppänen sanoo osuvimmin juuri sen, mitä minä ajattelen: ”Näkisin, että kukaan ei tule mukaan puolueeseen, jossa ei pysty vaikuttamaan politiikkaan. Meidän pitää voimistaa sitä, miten voimme ottaa ihmiset oikeasti mukaan politiikan tekoon heti ruohonjuuritasolta.”
Puoluekokous ehkä tuo kentällekin asti uusia ideoita demokratian kehittämiseksi, mutta ei tässä välttämättä tarvitse kesäkuun kokousta odotella. Uudistustyö voidaan aloittaa vaikka heti lukemalla itse kukin Vasemmiston toiminta kohti 2020-lukua –asiakirjaa. Sen avulla voi hahmotella, kuinka hyvin omassa osastossa ja piirissä toteutuvat esimerkiksi seuraavat ideaalit:
”Tavoitteet ja toimintatavat sovitaan yhdessä ja töitä tehdään yhteisellä päätöksellä ja yhteistyössä. … Lisäämme ihmisten osallisuutta ja kokemuksia vaikuttamisen mahdollisuuksista. … Vasemmiston kautta jokainen, joka kokee puolueen politiikan ja toiminnan läheisiksi, pääsee vaikuttamaan tärkeiksi kokemiinsa ja omaan elämäänsä vaikuttaviin asioihin. … Vasemmiston jäsenet ja kannattajat tietävät, missä ja miten puolueen kannoista ja toiminnasta päätetään.”
PS. Jos joku vielä ihmettelee, miksi juuri Helsingin seudulla Vasemmiston kannatus kasvaa, niin kannattaa vilkaista stadin valtuustolinkkiä. Sieltä löytyy Helsingin Vasemmistoliiton kuntablogi, joka osaltaan vaikuttanee ihmisten luottamukseen puoluettamme kohtaan.
PS.2. Jos alueilla kannatusta halutaan pysyvästi nostaa, niin ei vedota tällä kertaa siihen, ettei kukaan ehdi tai halua mitään. Tehdään asia kerrallaan. Siitä se lähtee.