Ihminen juurtuu lapsuusmaisemiinsa, yksi tuntureihin, toinen lakeuksiin, kolmas kaupungin katuihin. Minä olen juurtunut metsiin.
Kun metsää on yli 80 prosenttia kotiseudun maapinta-alasta, siihen ei voi olla juurtumatta. Siitä tulee riippuvaiseksi. Olen työn perässä asunut eri puolella Suomea, ja toisinaan on pitänyt nähdä paljonkin vaivaa, mutta aina olen metsään tieni löytänyt. Suomi on metsien maa, mutta silti mikä tahansa metsä ei ole minun metsääni.
Uudenmaan metsät ovat pieniä kaistaleita moottoriteiden välissä, ja niissä on liikaa ihmisiä ja liian vähän puita. Lapin metsät jatkuvat äärettömiin, mutta puusto on matalaa ja liikkumista hidastavat kivet ja porot. Ja Pohjanmaan metsät – nehän ovat vain pusikkoa eivätkä metsiä ollenkaan.
Oikea metsä on jykevää kuusta ja mäntyä, joiden latvustot yltävät pilviin. Oikeassa metsässä on vaaroja, jokia ja järviä, oikeassa metsässä on maisema. Oikeassa metsässä on polkuja loputtomiin eivätkä kulkua häiritse liikenteen meteli, kivet ja juurakot, jaloissa pyörivät käärmeet eivätkä poroaidat saatikka vapaina kirmailevia koiria vahtivat poromiehet. Oikeassa metsässä vapautuu ja voimaantuu.
Oikeat metsät löytyvät Itä-Suomesta, ja siksi täältä löytyvät myös Suomen suurimmat työttömyysluvut. Kun koko maassa työttömien työnhakijoiden osuus työvoimasta (eli työnvälitystilaston mukainen työttömyysaste) on noin 14 prosenttia, niin meillä Pohjois-Karjalassa se on 18-20 prosenttia. Paremmaksi panevat vain Kainuun ja pohjoisen itäiset kunnat.
Mitä enemmän metsää, sitä enemmän työttömyyttä. Kotiseutuni parhaat metsämaisemat ovat mielestäni Lieksassa, jossa myös työttömyysaste on alueen korkeimpia. Kaupunki tunnetaankin paitsi maisemistaan myös turhautuneiden nuorten väkivallan teoista ja rasistisista jännitteistä, jotka aika ajoin pilaavat leppoisan erämaakaupungin tunnelmaa. Ja vaikka kaupunki parhaansa mukaan maahanmuuttajiaan kotouttaa, yhteiskunnan laitamille unohdetut nuoret ovat helppo kohde rasistisen ideologian sanansaattajille – jos työttömyysongelmien todellisia syitä ei oikeasti poisteta.
Metsät eivät työllistä samalla tavoin kuin ennen. Lieksassakin kylät kukoistivat vielä 1970-luvulla, mutta autioituminen alkoi, kun 1980-luvulla metsiin ilmestyivät koneet. Rinnalle tulleet uudet työllistäjät, luonnonsuojelu, luonnon virkistyskäyttö ja luontomatkailu, ovat tärkeitä paikallistaloudelle, mutta eivät kykene korvaamaan metsätaloudesta menetettyjä työpaikkoja.
Tilanne ei olisi mennyt näin kurjaksi, jos valtio olisi pitänyt paremmin huolta työläisistään. Metsähallituskin oli aikaisemmin ottanut työllistämisvelvollisuuteensa vakavasti, mutta muutti monitoimikoneiden myötä strategiaansa. Kylien rakennemuutos olisi ollut hitaampi ja pehmeämpi, jos Metsähallitus olisi palkannut edes muutaman nuoremman metsurin eläkkeelle siirtyneiden tilalle, todetaan Metsätieteen aikakauskirjassa vuodelta 2006.
Lieksan kohtuuttoman työttömyyden selittäjänä pitää Vasemmistofoorumin tutkija Teppo Eskelinen juuri valtion työpaikkojen radikaalia vähentymistä: valtion työpaikkoja oli Lieksassa 20 vuotta sitten lähemmäs 1300, nyt jäljellä on 350. 1980-lukuun verrattuna valtion työpaikoista on koko Pohjois-Karjalassa kadonnut yli puolet. Kyse on kerrannaisvaikutuksista, sillä valtion sijoittuminen vetää mukanaan myös yritystoimintaa. Syrjäseutujen kurjistaminen on täysin poliittinen valinta, sanoo Eskelinen.
Paluumuuttajana olen erityisen kiinnostunut näistä Pohjois-Karjalaan suunnatuista ”poliittisista valinnoista”. Maakuntaliitossa on tehty hyviä suunnitelmia, ja nyt tarvitaan vain päättäjien valmiutta niitä rahoittaa. Vuoden 2016 strategisten kärkihankkeiden joukossa on monella tavoin toivoa antavia, metsiä uudella tavoin hyödyntäviä hankkeita, joihin liittyy muun muassa Lieksan biojalostamo, joka juuri äsken sai ympäristöluvan.
Pohjois-Karjalan arvon tuntevien kansanedustajien on jaksettava kehä kolmosen sisäpuolelle päästyäänkin muistaa, että kaikki me emme täältä sinne halua saati mahdu. Omasta kokemuksesta tiedän, että Helsingin läheisyydessä metsäsuomalaisuus helposti muuttuu turhaksi menneisyyden jäänteeksi, josta on päästävä eroon.
Onneksi ainakin Joensuun kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Merja Mäkisalo-Ropponen (sd.) vielä rohkenee vaatia tänne jumalien selän taaksekin ”investointeja ja julkista siemenrahaa niiden toteuttamiseen”. Varmaan myös Vasemmistoliiton uusi, varkautelainen kansanedustaja Matti Semi joskus meitä muistanee, vaikkei hän pohjoiskarjalainen olekaan.
Toivon todella, että maakuntaliiton hankeluetteloon kirjattu lause aluehallinnon rakenteellisen uudistuksen toteutuksesta myös ”identiteettiä vahvistavalla tavalla” tarkoittaa sitä, että me tulevaisuudessakin saamme asua näiden metsiemme keskellä.
Ps. Emme me kuitenkaan elä pelkästään metsiemme varassa. Elämisen pohjaa on luotu monille muillekin kehittämiskelpoisille teollisuuden aloille. Pohjois-Karjalassa tehdään menestyksekkäästi mm. muovi- ja metallituotteita, lämmitysjärjestelmiä (pian viisi miljoonaa asuinneliötä Kazakstanissa lämpiää joensuulaisen yrityksen tuotteilla), sähkö- ja televerkkotuotteita (esim. sähköpylväitä), juustoja (Venäjän tilalle on avautuneet uudet markkinat yllättäen Japanista), tiehöyliä ja vuolukiviuuneja, kertoo Pohjois-Karjalan trendit, Talouskatsaus 2/2016. Tervetuloa tutustumaan!