Yksi ystäväni on usein luonnehtinut itseään ”arkiseksi listaihmiseksi”, mutta viimeksi tavatessamme hän sanoi lopettavansa listojen tekemisen. Arjesta vähenee suorittamisen tuntu ilman hoidettavien asioiden listaa. Minä teen nyt vuoden päätteeksi yhden listan, joka ei kuitenkaan liity suorituksiin. Tällä listalla nimeän kaksitoista ihmistä, jotka ovat syvimmin vaikuttaneet tähänastiseen elämänkulkuuni. Kaikkia heitä kohtaan tunnen arvostusta ja kiitollisuutta.
Minuun vahvasti vaikuttaneita ihmisiä on toki paljon enemmänkin, esimerkiksi monet ystäväni, mutta nyt pitäydyn kahdessatoista, siinä järjestyksessä kun he ovat tulleet vastaan.
ISÄ.
Tämä sana on kirjoitettava isoin kirjaimin. Isää olen ajatellut erityisen paljon nyt sisällissodan merkkivuotena ja hänestä kirjoitinkin maaliskuussa Tampereen taisteluiden alkaessa blogin Isäni, punainen. Isältä sain ihmisten tasa-arvon ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden arvot. En oikeastaan osaa sanoa onko siinä enemmän kyse ihmiskäsityksestä vai maailmankatsomuksesta. Ehkä molemmista. Jos kokee ihmiset samanarvoisina, on ehkä väistämätöntä yrittää rakentaa maailmaa, jossa tuo samanarvoisuus voisi toteutua.
Lapsuudenkotini ei ollut mitenkään auvoinen. Siellä oli etenkin isän viimeisinä vuosina paljonkin vanhempien välisiä ristiriitoja ja riitelyä, epävakautta ja köyhyyttä. Tästä huolimatta koen isän antaneen sen mikä on lapselle kaikkein merkityksellisintä. Hän antoi ehdottoman rakkauden; hyväksyi ja kannusti olemaan sellainen kuin olen. Hän antoi juuret ja siivet. Minusta tuli isän tyttö.
Opettaja, haastaja.
Opettajani Johanneksen kansakoulussa (nykyinen Juhannuskylän koulu) kanssa meillä oli eräänlainen viha-rakkaussuhde. Opettaja oli kiihkeä oikeistolainen. Hän ei hyväksynyt vasemmistolaisuutta ja paheksui muun muassa lasten osallistumista työväen vappumarssille. Isäni oli hänelle punainen vaate, kirjaimellisesti. Olin kuitenkin ahkera koululainen ja pärjäsinkin ihan hyvin. Pidin siitä, että opettaja oli hyvin vaativa eikä päästänyt oppilaitaan helpolla. Lempiaineitani olivat äidinkieli ja aineenkirjoitus. Lauantaisin käytettiin tunti opettajan parhaiksi valitsemien kotiaineiden lukemiseen ja olin tietysti onnellinen kun oma aineeni luettiin lähes joka viikko. Vaikka en pitänyt opettajani kaikista puolista, olen monista asioista hänelle kiitollinen.
Pekka Kanerva, esikuva kuntapolitiikassa.
Pekkaa olen usein luonnehtinut ”kunnallispoliittiseksi isäkseni”. Oma isänihän kuoli ollessani kuusitoista, eikä isä koskaan ehtinyt nähdä poliittista matkaani. Tulin valituksi Tampereen kaupunginvaltuustoon ensimmäisen kerran kaksikymmentäkolmevuotiaana. Pekka oli jo kokenut valtuutettu ja teki minuun vaikutuksen ahkeruudellaan ja periaatteellisuudellaan. Hän oli esikuvani. Olen onneksi ehtinyt ja ehdin yhä kertoa arvostukseni nykyisin yli yhdeksänkymmentävuotiaalle hyvälle ihmiselle.
Matti Peltonen, musiikkivaikuttaja.
Sirola-opistovuoteni 1973-74 oli kaiken kaikkiaankin hieno vuosi. Miten ihanaa olikaan työväen tyttärelle, kun saattoi keskittyä lukemiseen ja uuden oppimiseen! Erityisen antoisan vuodesta teki se, että tutustuin silloin klassiseen musiikkiin. Opiston rehtori Matti Peltonen veti opiston upeassa vanhassa kirjastossa klassisen musiikin kerhoa. Se osui samaan aikaan yleisen historian tuntini kanssa, joten en useinkaan päässyt kerhoon, mutta Matin kautta sain kipinän klassisen musiikin lumoavaan maailmaan. Se kipinä hehkuu päivittäin.
Ele Alenius, ajattelija.
Vaikuttavien miesten listalla tuli seuraavaksi vastaan Ele. Konkreettisesti hän tuli vastaan eduskunnan täysistuntosalissa ensimmäisenä eduskuntapäivänäni ja antoi minulle neuvon: pysy aina itsenäsi. Se olikin ainoa neuvo minkä eduskuntaan mentyäni sain. Olin vaikuttunut neuvosta, mutta tällä listallani Ele on ennen muuta sen vuoksi, että arvostan hänen syvällisyyttään ajattelijana, ja tietysti hänen vakaumuksellisuuttaan ulkopoliittisissa paineissa. On etuoikeus tavata tätä hienoa, yli yhdeksänkymppistä ihmistä edelleen.
Inger Hirvelä, naisvaikuttaja.
Ensimmäiset neljä vuottani eduskunnassa olivat aika yksinäiset. Muita nuoria tai edes nuorehkoja naisia ei siellä ollut. Olin työstä hyvin innostunut, mutta koin myös ahtaaksi sen muotin, jossa naispoliitikon oletettiin pysyvän. Asiapoliitikko toki haluan ollakin, mutta tuolloin koin olevani vähän niin kuin eduskunnan mietintö. – Tulivat vuoden 1979 vaalit ja tuli Inger, omassa naiseudessaan pidemmällä oleva neljän lapsen äiti ja tuntui kuin raikas kesäsade olisi huuhtonut pölyjä mietinnöistä. Kohtasin työtoverin, joka rohkeni olla politiikassakin kokonainen ihminen. Ystävystyimme heti. Ystävyys jatkuu.
Simone de Beauvoir, tiennäyttäjä.
Samoihin aikoihin löysin yhdessä naisten keskusteluryhmässä kirjan Toinen sukupuoli. Se oli tajunnanräjäyttävä. Joku sanallisti naisten siihenastisen TOISEUDEN kokemuksen – mahtavaa. Toinen sukupuoli oli pitkään Raamatun asemassa feministisessä liikkeessä. Vaikka olen jo pitkään kyseenalaistanut eräitä de Beauvoirin käsityksiä, oli hän aikanaan tiennäyttäjä. Johdatti naistutkimuksen kiinnostavaan maailmaan. Hyllymetreittäin sitä onkin tullut luettua ja se on vaikuttanut paljon niin ajatteluuni kuin toimintaani. Edelläkävijätyötä tehtiin etenkin 1980- ja 90-luvuilla niin Tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa kuin feministisessä naisliikkeessä.
Eeva Kilpi, luonnon puolestapuhuja.
Eeva Kilven Naisen päiväkirja on yhä yksi lempikirjoistani ja monet muutkin hänen kirjansa ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen. Niiden kautta löysin tarkemman ja herkemmän luontosuhteen, mukaan lukien suhteen eläimiin. Hän kirjoittaa jopa kyykäärmeistä niin hellyttävästi, että suhde niihinkin avartui. Eeva Kilpi on niin kirjoillaan kuin muullakin työllään tehnyt mittaamattoman arvokasta työtä eläinten oikeuksien ja puhtaan luonnon säilyttämisen puolesta. Siitä työstä hän ansaitsisi Nobelin. Eeva Kilpi on sitä paitsi ihana ihminen.
Markku Böök, elämänkumppani.
Kahdeksankymmentäluvun alkupuolella koin myös yhden vallankumouksen tutustuessani Markkuun, Kansan Sivistystyön Liiton graafiseen suunnittelijaan ja kuvataiteilijaan. (Itse hän pitää enemmän luonnehdinnasta kuvantekijä). Niin tunnerehellistä, suoraa, syvällistä, viisasta, keskustelukykyistä ja huumorintajuista miesihmistä en ollut aikaisemmin tavannut. Jutteluissamme minulle avautui ennestään tuntemattomia maailmoita ja ulottuvuuksia. Elämääni tuli uusia merkityksiä, vakavuuden rinnalle ihanaa keveyttä, ilmavuutta. Markku pudotti monia suomuja silmiltä, oli uudenlainen peili omakuvalle.
Alice Miller, lapsen mielen tuntija.
Myös Millerin kirjoja voi luonnehtia tajunnanräjäyttäviksi. Lahjakkaan lapsen tragedia, Alussa oli kasvatus, Murra vaikenemisen muuri, Älä huomaa – mitä kaikkia niitä olikaan. Ahmin ne kaikki. Miten ihanaa puhetta lapsen näkökulmasta. Miten ihanaa, että joku uskaltaa vastuuttaa aikuisia, puhua siitä miten syyllisyyskin voi olla perusteltua ja miten tervehdyttävää voi olla ymmärtää ja hyväksyä se. Sittemmin on tullut ymmärrettäväksi, että Miller puhui myös omasta, aiheellisesta syyllisyydestään. Mutta se on toinen asia. Hänen kirjansa olivat vaikuttavia. Oli muuten hauskaa, että muuttaessamme yhteen Markun kanssa meillä oli paljon samoja kirjoja, muun muassa kaikki Millerit.
Katri, tytär.
Alice Millerin jälkeen luin hyllymetreittäin muita lapsen kasvuun liittyviä kirjoja ja tutkimuksia, kouluttauduin sijais-ja adoptiovanhempien kouluttajaksi. Syynä tähän oli tietysti oma 90-alussa alkanut sijaisvanhemmuutemme. Perheenjäseneksemme tuli juuri viisi vuotta täyttänyt ihana tyttö. Tytär, joka on opettanut minulle enemmän kuin kukaan muu lapsuudesta, ihmisyydestä, aikuisuudesta, vanhemmuudesta, peloista, kärsivällisyydestä, sitoutumisesta, luottamuksesta, yhteistyöstä, rakastamisesta. Sittemmin meistä tuli tyttären adoptiovanhempia, mikä muutti vain juridisen suhteemme, ei muuta. Nyt kolmekymmentävuotias tytär opettaa minulle yhä paljon rakkauden voimasta. Hän ihastuttaa pienen lapsen äitinä, joka todella nauttii lapsestaan.
Leevi, tyttären poika.
Nythän minulta loppuisivat superlatiivit; en siis edes aloita. Tämä itsenäisyyspäivänä kolme vuotta täyttävä supersuloisuus on tietysti sydämeni valtias. Hän on pienin lastenlapsi ja se lapsi, jonka lähellä on ollut mahdollisuus olla alusta alkaen. Olen yli kaksikymmentä vuotta tehnyt työtä lasten oikeuksien puolesta ja Leevissä näen läheltä sen mitä lapselle merkitsee turvallinen, jäntevä vanhemmuus, joka ei ole suorittamista, vaan myös iloa lapsesta.
Jo isompien lastenlasten myötä ilmastonmuutos tuli merkittäväksi asiaksi, ja se tulee koko ajan merkittävämmäksi kun katson aivan elämänsä alussa olevan lapsen riipaisevan viatonta maailmaa. Hän ansaitsee, kaikki lapset ansaitsevat maapallon, jolla voi tulevaisuudessakin elää.
Ja lopuksi; minulla on yhä opittavaa vaikuttajiltani. Myös muilta kuin tässä mainituilta.