Viime kaupunginvaltuustossa uusin ja päivitin aloitteeni vanhempainvalmennuksen kehittämisestä. (Aloitetta saa mieluusti jakaa ja esittää muissakin kunnissa). Painavana syynä aloitteen uudistamiselle on yhä pahentunut tilanne lastensuojelussa. Itse asiassa tilanne on kriisiytynyt etenkin isommissa kaupungeissa, myös meillä Tampereella.
Monessa kunnassa yhdellä sosiaalityöntekijällä on asiakasperheitä kaksinkertainen määrä, joskus enemmänkin suhteessa tuoreeseen Aulikki Kananojan työryhmän, sekä Talentian suositukseen. Sen mukaan 25- 30 asiakasperhettä olisi oikea määrä. Lastensuojelua tarvitsevien lasten tilanteet ja historiat, sekä suojelun tarve luonnollisesti vaihtelevat. Hyvin paljon riippuu siitä miten pitkään lapsi on elänyt vahingoittavissa olosuhteissa ja miten varhaisessa vaiheessa ja oikea-aikaisesti apua on pystytty ja onnistuttu antamaan perhepalveluissa tai muualla.
Lastensuojelutyö on vaativaa ja liian pienillä resursseilla se on kuormittavaa. Työntekijät eivät pysty tekemään työtään niin hyvin kuin haluaisivat ja osaisivat. Palkkaus on koulutukseen ja työn vaativuuteen nähden huono ja siinä on paljon vaihtelua kuntien kesken. Lukuisat työntekijät ovat lähteneet mahdottomaksi kokemastaan tilanteesta ja vaihtuvuus on suurta. Tämä uuvuttaa työntekijöitä ja erityisen ahdistavaa se on jo kovia kokeneille lapsille ja perheille, jotka joutuvat kertomaan tarinaansa uudelleen ja uudelleen tuntemattomille ihmisille. Lapsille ei nykyisillä resursseilla ole riittävästi aikaa. Kuten olen usein sanonut, lastensuojelua tarvitsevilla lapsilla ei useinkaan ole mitään syytä luottaa aikuisiin. Luottamuksen synnyttämiseen tarvitaan aikaa.
Lastensuojelun tarpeen ennaltaehkäiseminen on tietysti avainasemassa. Kun myös perhepalveluissa on ruuhkaa ja sekä varhaiskasvatuksessa, että koulussa ryhmät ovat liian suuria, hoitajilla ja opettajilla, sekä oppilashuoltohenkilöstöllä kädet täynnä työtä sielläkin, kasvavien ongelmien ja lopulta lastensuojelutarpeen syntymistä ei tarvitse kummastella. Tilanne ei korjaannu merkittävästi ilman että kaikkiin noihin peruspalveluihin satsataan yhteiskunnassa riittävästi, ja että samaan aikaan huolehditaan niistä lapsista ja nuorista, jotka jo ovat lastensuojelun piirissä.
Suuren työttömyyden kunnissa, kuten Tampereella, ollaan oikeasti helisemässä talouden suhteen ja heikentyneillä valtionosuuksilla tilannetta on pahennettu. Menemättä tässä enempää finanssipolitiikkaan on sanottava, että hallituksen ja eduskunnan enemmistön toisenlaisilla arvovalinnoilla Suomessa ei olisi mitään tarvetta puhua kestävyysvajeesta. Hävittäjähankintoihin ollaan valmiita käyttämään useita miljardeja, verokeinottelulle ei laiteta rajoja ja varakkaimpia suosiva veropolitiikka kaiken kaikkiaan on vastuutonta hyvinvointivaltion turvaamisen kannalta. Suomi ei ole köyhä maa, mutta politiikallaan se lisää köyhyyttä ja pahoinvointia, kuten lastensuojelun tarvetta.
Tampereella olemme sosiaali -ja terveyslautakunnassa tehneet päätöksen lastensuojelun resurssien melko tutuvasta lisäämisestä ja nyt on kyse siitä saammeko jo nyt tyhjinä oleviin, sekä kymmeneen uuteen vakanssiin hakijoita. Kykenemmekö palauttamaan luottamuksen kaupungin lastensuojeluun; sen osana maksamaan kohtuullista palkkaa työntekijöille. Todellakin toivon sitä; hädissään olevat lapset tarvitsevat auttajansa.
Lastensuojelutarpeen syntymiselle on tietysti useita erilaisia syitä, kuten vanhempien pitkittynyt työttömyys ja köyhyys. Pitkään kestävänä tämä yhdistelmä horjuttaa ihmisen itsetuntoa, uuvuttaa, saattaa johtaa päihdeongelmiin ja mielenterveysongelmiin. Voimat eivät enää riitä lapsen tarvitsemaan turvalliseen vanhemmuuteen.
Puutteet vanhemmuudessa ovat valitettavan usein myös ylisukupolvisia. Ongelmien ketjua ei ole saatu katkaistua. Eräissä kunnissa on meneillään tilanne, jossa aikanaan sijoitettujen lasten, nyt hädin tuskin aikuisten, lapsia joudutaan sijoittamaan.
Yhtenä vanhempien uupumisen syynä on myös nykyisen työelämän kuormittavuus; aikaa tai mahdollisuuksia palautumiselle on liian vähän.
Kasvava joukko ovat myös ne vanhemmat, joilla ei ole vakavaksi katsottuja sosiaalisia tai muita ongelmia, mutta jotka eivät tiedä mitä vanhemmuus lapsen kannalta tarkoittaa. He eivät halustaan huolimatta osaa vastata lapsen emotionaalisiin, sosiaalisiin tai edes fyysisiin tarpeisiin. Nämä vanhemmat voivat olla hyvin nuoria, mutta eivät välttämättä ole. Tässä ajassa monet kokevat myös vanhemmuuden vaatimukset suuriksi ja voivat uupua ylisuorittamiseen.
Lasten vanhempien ensimmäinen kontakti hyvinvointipalveluihin on äitiys- ja lastenneuvola. Neuvoloiden antama vanhempainvalmennus on suurelle osalle lasten vanhempia riittävää. Vanhemmat osaavat itse hankkia lisää tietoa lapsen kasvun tukemisesta ja tekevätkin sitä enemmän kuin aikaisemmat vanhempisukupolvet. On kuitenkin myös kasvava joukko vanhempia, jotka tarvitsisivat nykyistä huomattavasti tukevampaa ja pitkäkestoisempaa valmennusta, tukea vanhemmuuteensa. Jos oma elämä ei ole kovin vahvoissa kantimissa, on ymmärrettävää, että vastuu pienestä vauvasta tuntuu liian suurelta ja voi olla jopa pelottavaa.
Sijaisvanhemmiksi aikoville tuli muutama vuosi sitten pakolliseksi prosessinomainen ennakkovalmennus. Useimmat kunnat, myös Tampere, käyttää Lastensuojelun erityisosaamisen keskuksen Pesäpuu ry:n Suomeen tuottamaa PRIDE – valmennusta ( Parents, resources for, information, development, education / vanhempien voimavara tietoon, kehittymiseen ja oppimiseen). Valmennuksessa käydään muutaman kuukauden aikana läpi lapsen kasvun kannalta keskeiset vanhemman valmiudet. Valmennukseen liittyy myös kotitehtäviä ja kouluttajien (sosiaalityöntekijä ja kokenut sijaisvanhempi) kotikäyntejä. Sijaisvanhemmiksi aikovien kanssa käydään luentojen ja elämyksellisten harjoitusten avulla läpi miten suojella ja hoivata lasta, miten tukea hänen kehitystään huomioiden kehitykselliset viiveet, miten tukea lapsen suhteita syntymävanhempiinsa ja muihin lapselle läheisiin ihmisiin, miten sitoutua lapseen ja toimia hänelle luotettavana aikuisena tarvittaessa koko elämän ajan, sekä miten tehdä yhteistyötä lapsen asioissa myös eri viranomaisten kanssa. Hyvin tärkeässä osassa on ymmärtää kiintymyssuhteiden syntymisen problematiikkaa, (sijoitettujen) lasten kokemien menetysten käsittelyä, sekä turvallisten rajojen merkitystä.
Ennakkovalmennuksen lisäksi sijaisvanhemmat saavat täydentävää koulutusta ja ohjausta lasten eri kehitysvaiheissa. Toki sekin on vähentynyt viime vuosina.
Hyvin monilla sijaisvanhemmiksi aikovilla on omia lapsia. PRIDE -valmennuksen aikana nämä vanhemmat ovat usein todenneet, että samansuuntainen valmennus olisi tarvittu omienkin lasten vanhemmiksi ryhtyessä. Tavallinen neuvolan valmennus jättää liian vähälle muut kehitykselliset tarpeet kuin biologiseen kehitykseen liittyvät.
Jokaiselle vanhemmalle tarjottavaan valmennukseen tulisikin mielestäni ottaa enemmän elementtejä, joissa keskityttäisiin PRIDE-valmennuksen tavoin myös, ja ehkä erityisesti lapsen emotionaalisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin. Kun tällaista tukevampaa valmennusta tarjottaisiin ainakin kaikille ensimmäisen lapsensa saaville vanhemmille, se ei leimaisi ketään, mutta voisi olla erittäin merkittävä kannatteleva asia epävarmemmille vanhemmille.
Jos edes osa kriiseihin ajautuvista vanhemmuuksista ja lastensuojelutoimista saataisiin ehkäistyä tukevammalla, kattavammalla vanhempainvalmennuksella, olisi se kunnille suuri taloudellinen säästö, puhumattakaan inhimillisen kärsimyksen vähenemisestä. Kun valmennus toteutettaisiin pääosin ryhmävalmennuksena, olisi se edullista ja siinä toteutuisi myös vertaistuen mahdollisuus. Epävarmoille vanhemmille se voisi olla korvaamaton tuki ja syntyisi luontevasti jo neuvolavaiheessa.
Resurssina kattavammassa valmennuksessa voisi sopivin osin käyttää myös kokemusasiantuntijoita, sekä kaupungin kumppanuusjärjestöjä. Uudistuksen voisi aloittaa kokeiluna sellaisella alueella, jossa lastensuojelun tarvetta esiintyy keskimääräistä enemmän.
Jättäessäni neljä vuotta sitten lähes vastaavanlaisen aloitteen, viitattiin vastauksessa tuolloin tulossa olleeseen Voimaperheet-hankkeeseen. Voimaperheet-nettityö on tarpeellista, mutta se ulottuu vasta neljävuotiaiden lasten vanhempiin eikä mitenkään voi korvata aloitteessani tarkoitettua valmennusta, jolla vahvempaa vanhemmuuden tukea annettaisiin heti vanhemmuuden alkaessa.
Lastensuojelutarpeen vähentämiseksi tarvitaan tietysti monenlaisia keinoja, kuten edellä käy ilmi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että mitä varhaisemmin turvalliseen vanhemmuuteen ja lasten hyvään kasvuun voidaan vaikuttaa, mitä huolellisemman katseen luomme vanhemmuuden alkumatkaan, sitä enemmän meillä on hyvinvoivia lapsia ja perheitä.