Köyhyys ei oo ilo, vaikka rikkaat nauraa. Muistan jo lapsuudessa kuulleeni tuon sananparren. Muistan myös olleeni aivan ihmeissäni; mitä nauramista tässä muka on! Tiesin nimittäin hyvinkin konkreettisesti sen mitä on olla köyhän perheen lapsi. Kerran tarjosin hartaasti säästämäni yhdeksänkymmentä penniä isälleni, joka murehti eräytyvää vuokraa. Isä ei ottanut avustustani vastaan. Ehdin kyllä nähdä miten hänen silmiinsä tuli kosteaa.
Tämän ajan köyhän perheen lapsen kokemus on osittain erilainen, uskoakseni kipeämpi kuin omani 1950- ja 60-luvuilla. Tuolloinhan ”melkein kaikki” olivat köyhiä. Ainakin vaatimattomista oloista. Luokkakaveritkin kulkivat talvet yksillä ja samoilla monoilla ja hiihtohousuilla. Kaikilla meillä oli samanlaiset vihertävänruskeat telttakangasreput. Merkkituotteilla ei briljeerattu, koska merkkituotteita ei ollut. Emme joutuneet samalla tavalla silmätikuiksi kuin tänään joutuvat ne lapset, jotka eivät voi pysyä kaikkien muotijuttujen perässä, jotka eivät pääse välttämättä siihen yhteenkään harrastukseen, saati talvilomilla Lappiin laskettelemaan. Niin, koventuneessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä köyhien lapsia voidaan todellakin pilkata ja heille nauraa.
2000-luvun Suomessa enemmistöllä on joko hyvä, kohtuullinen tai välttävä toimeentulo. Köyhiä ihmisiä on vähemmän, mutta he ovat entistäkin köyhempiä. Köyhyys erottuu. Kuten Anna-Maria Isola ja Esa Suominen osoittavat teoksessaan Suomalainen köyhyys, tässä tilanteessa köyhyys erkanee omaan ”marginaaliinsa”, jolta on helppoa halutessaan sulkea silmät, jäädä omaan hyvinvoivaan kuplaansa. Kirjassa puhutaan ”sosiaalisista etäisyyksistä, toisistaan irtautuvien todellisuuksien ” Suomesta. Asuinalueet ovat jo paljolti eriytyneet ihmisten tulotason mukaan. On kerrostaloalueita, joissa asuu vain hyvin vähävaraisia ihmisiä, usein maahanmuuttajia, ja joiden kouluissa on vain vähävaraisten ihmisten lapsia.
Kun absoluuttinen köyhyys ja huono-osaisuus ei enää koettele kansalaisten enemmistöä, ei politiikassakaan enää suosita satsaamista yhteisen hyvinvoinnin lisäämiseen. Lukumääräisesti paljon pienemmän, oikeasti köyhien ihmisten tilanne ei ole mitenkään politiikan keskiössä. Etenkään nykyhallituksella ei ole köyhyyttä vähentävää ohjelmaa, vaan päinvastoin sen leikkauspolitiikka osuu kipeimmin kaiken ikäisiin köyhiin ja vähävaraisiin. Köyhät eivät hallituksen mielestä ole varteenotettava joukko ihmisiä. Enää ei päde ajatus, että kaveria ei jätetä. Kaveri jätetään tylysti selviytymään ilman kunnollisia yhteiskunnan tukiverkkoja.
Köyhyys ei ole yksinomaan toimeentulo-ongelma, puutetta rahasta. Köyhyydessä on kyse paljosta muustakin. Pitkään jatkuvasta köyhyydestä seuraa itsearvostuksen puutetta, heikentyvää itsetuntoa, ulkopuolisuuden tunnetta. Kun joutuu koko ajan pohtimaan sitä mistä on puutetta, elämä rajautuukin pieneksi. Ja kun ei kelpaa yhdellekään työnantajalle tai ei enää ole työkykyinen, se voi johtaa osattomuuden kokemukseen, näköalattomuuteen ja voimattomuuteen.
Tämän kaiken lisäksi köyhyydestä seuraa usein heikentyvää terveyttä, sosiaalisia ja mielenterveydellisiä ongelmia. Päihdeongelmatkaan eivät ole harvinaisia. Joskus päihdeongelma on syy köyhtymiseen, mutta useammin seurausta pitkään jatkuneesta toivottomuudesta. Ei ole harvinaista, että köyhyyteen liittyvät useat edellä mainitut ongelmat. Kaikki eivät ole teräksestä.
Monet köyhyydelle selkänsä kääntäneet ajattelevat, että ihminen on oman onnensa seppä. Köyhyys on siis ihmisen oma syy. Se on ani harvoin, jos koskaan totta. Ihminen voi olla köyhä monesta syystä. Hyvin useinhan se on periytyvää, yli sukupolvien ulottuvaa. Tätä näkee paljon lastensuojelun maailmassa, jossa köyhyyteen lähes aina liittyy muuta huono-osaisuutta.
Pitkään työttömänä oleminen tai sairastaminen voi johtaa köyhyyteen. Niin myös epäonnistumiset yrittäjyydessä, joka ei nykyisin ole aina itse valittua, vaan ainoa vaihtoehto yrittää hankkia elanto. Muitakin syitä löytyy. Kenestä tahansa voi tulla köyhä tai hyvin pienituloinen.
Eriarvoistumiskehitys ei ole oikein eikä toivottavaa kenenkään kannalta. Kun osalta ihmisiä viedään näköalat ja toivo, kokemus siitä että asioihin voi vaikuttaa, jää jäljelle ei toivottuja vaikuttamisen keinoja. Maailmalla on tästä paljon esimerkkejä. Ratkaisu mahdolliseen kasvavaan syrjäytettyjen ihmisten protestiin ei ole voimakeinojen lisääminen. Ratkaisujen etsiminen on aloitettava yhteiskunnan rakenteista, poliittisista valinnoista, jotka sysäävät osan ihmisistä sivuraiteelle. Ihmisten ei tarvitse todistella yhteiskunnalle kelpoisuuttaan ja kuntoisuuttaan. Yhteiskunnan tulee todistaa ihmisille kelpoisuutensa.