Mia Haglund
Kulttimaineeseen yltänyt norjalainen tv-sarja SKAM kuvaa lukiota käyvien norjalaisnuorten elämää. Neljännen tuotantokauden keskushenkilönä on Sana, tavallinen lukiolainen, joka on muslimi ja käyttää hijabia. Vaikka sarjassa käsitellään myös Sanan uskontoa, ei Sanan kuitenkaan tarvitse edustaa katsojalle kaikkia muslimeja, vaan omaa itseään ja omia kokemuksiaan.
Samalla kun norjalaisen nuortensarjan pääroolissa nähdään hijabia käyttävä feministi, tuntuu valtavalta kontrastilta lukea Helsingin Sanomien kolumnistin Annamari Sipilän kehotus olla romantisoimatta muslimien huiveja. Kirjoituksessaan Sipilä vastustaa musliminaisten huivinkäyttöä kautta linjan ihmisoikeuksiin vetoamalla (!) ja kritisoimalla naisten itsemääräämisoikeutta puolustavia ihmisiä siitä, että he pelaavat patriarkaatin pussiin. Toinen valtamedia Yle puolestaan kysyy ohjelmassaan Obs Debatt, onko ylipäätään mahdollista olla samaan aikaan muslimi ja feministi.
Tällainen kysymyksenasettelu vastaa huolestuttavalla tavalla samanlaista kaavaa kuin populistisen äärioikeiston maalaama islamofobia. Suomen maahanmuuttoa vastustavat ryhmät ovat tehokkaasti käyttäneet naisia lyömäaseenaan omassa argumentoinnissaan, jossa halutaan turvata oma ”naisille turvallinen” yhteiskunta islamin vaikutteilta. Islamilainen maailma maalataan misogyyniseksi ja anti-feministiseksi periferiaksi, josta puuttuvat modernit arvot ja joka näyttäytyy kaikkinensa tasa-arvoisen länsimaailman vastakohtana.
Musliminaisten huiveja käsittelevä länsimaalainen narratiivi rakentuu vastaavalla tavalla: huivit ovat uhka yhteiskuntamme liberaaleja arvoja kohtaan, niihin liittyy aina alistusta ja epätasa-arvoa. Kuitenkaan sukupuoleen perustuva sorto ei lopu kuin seinään vaikka kaikki musliminaiset lopettaisivat hijabin käytön tai vaikka kaikki feministit lopettaisivat kainalokarvojen ajamisen. Käytät sitten burkinia tai bikinejä, patriarkaatti pitää kyllä huolen siitä, että naisten olemus on jatkuvan tarkastelun ja kritiikin kohteena. Lisäksi hijabin käytön kritisoiminen sen ”alistavuuden” vuoksi on jo itsessään paradoksi: näin sanomalla kritiikin esittäjä itse pyrkii alistamaan hijabin käyttäjän henkilöksi, jolla ei voi olla omia hijabin käytölle antamia merkityksiä. Näin näiltä naisilta pyritään myös riistämään omaehtoinen toimijuus uskonnollisten symbolien käytön suhteen piilottamalla se liberaalin näennäisfeminismin verhoon.
Vuonna 2011 kanadalainen poliisi totesi, että naisten olisi vältettävä huorahtavaa pukeutumista (eng. ”dressing like sluts”) jotta eivät joutuisi seksuaalisen väkivallan kohteiksi. Kommentti herätti närkästystä ja synnytti ensimmäisen Slut Walk -mielenosoituksen, marssin, jossa naiset protestoivat naisten syyllistämistä heihin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Vaikka mielenosoituksia järjestettiin useita eri puolilla maailmaa ja Suomessakin niin Helsingissä, Turussa kuin Tampereella, ei huorittelu ilmiönä ole kadonnut mihinkään.
Julkisuudessa olevat naiset, olivat he sitten kulttuurialalla, politiikassa tai toimittajia, saavat osakseen valtavasti vihapuhetta. Radiojuontaja Alma Hätönen, toimittaja-juontaja Ina Mikkola ja muusikko Sanni kertoivat viime joulukuussa Yle X:lle heihin kohdistuvasta huorittelusta ja uhkauksista. Artikkeli kertoo, että ”Hätöstä kutsutaan huoraksi, Mikkolan pitäisi olla tyytyväinen siihen, että joku mies haluaa häntä, Sanni uhataan raiskata.”
Ulkonäön ja olemuksen kommentoinnin ja kritisoinnin takana on usein halu vaientaa toinen osapuoli – redusoida hänet huoraksi, alistetuksi muslimiksi tai yksinkertaisesti rumaksi, sanoi hän mitä vaan. Nämä ovat kaikki esimerkkejä siitä, että kun nainen ei suostu kontrolloitavaksi ja mahtumaan hänelle ylhäältä päin asetettuun tiukkaan raamiin, muuttuu hän solvaajan näkökulmasta tarpeettomaksi – ja patriarkaatin kannalta vaaralliseksi.
Naisen ulkonäkö ei nimittäin koskaan ole neutraalia, vaan siihen liittyy jatkuvia valintoja joita saa julkisesti kritisoida. Kysymyksiä, kuten: Voitko olla feministi jos käytät huulipunaa ja ajat säärikarvat? Näytätkö huorahtavalta jos käytät paljastavia vaatteita? Voitko käyttää hijabia olematta alistettu? Mitä tahansa valitset ulkonäkösi suhteen, voit olla varma, että valintaasi tulkitaan jollain tavalla, halusit tai et.
Sosiologina en usko vapaaseen valintaan – ympäristö ja rakenteet vaikuttavat aina yksilön haluihin ja valintoihin. Vaikka kuinka haluisin feministinä vastustaa patriarkaatin luomia ulkonäköpaineita ja ajatella, että käytän huulipunaa vain omasta tahdostani enkä vallitsevien ulkonäkönormien takia, tiedän ettei se ole koko totuus. Anu Silfverberg kirjoittaa erinomaisessa Imagen esseessään Miksi toteuttaa kauneusihanteita joita inhoaa? seuraavasti: ”Jonkin asian tiedostaminen ei harmi kyllä tee sille immuuniksi, erityisesti jos se on jotain, mikä läpäisee lähes kaikki elämänalueet.” Ulkonäköpaineiden alla sortuminen ei myöskään tee sinusta huonoa feministiä tai vähemmän pätevää ja älykästä ihmistä.
Ulkonäköön liittyviä paineita tulee käsitellä feministisestä lähtökohdasta, mutta ongelman ydin ei kuitenkaan ole huulipuna tai hijab vaan normit ja hierarkiat. Niitä puretaan keskustelemalla, kritisoimalla ja jatkamalla antirasistista feminististä kamppailua vuosi toisensa jälkeen. Niitä puretaan asettamalla hijabia käyttävä feministi nuoruutta ja teinielämää käsittelevän sarjan päärooliin.
Mia Haglund
Kirjoittaja on Pohjoismaisen vasemmiston pääsihteeri ja tekee parhaillaan Ylelle podcastia tv-sarja SKAMin neljännestä tuotantokaudesta.