Kaarina Kailo
Punavihreiden puolueiden jo toinen foorumi järjestettiin 9.–11. Baskimaassa Bilbaossa. Osallistujia oli yli 400 yli 120 puolueesta ja erilaisista kansalaisjärjestöistä. Mukana oli myös kanadalaisia, amerikkalaisia sekä latinalaisamerikkalaisia ”vieraita”. Odotettavasti ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat kansainvaellukset, maahanmuuttajiin, feministeihin ja muihin ryhmiin kohdistettu vihapuhe, fasismin leviäminen, eriarvoisuus, työttömyys, sosiaaliturvan ja palkkojen heikennykset nousivat esiin niin yleisissä työpajoissa kuin naisten paneelissa.
Oli positiivista, että naisten ja liikuntarajoitteisten sekä vammaisten oikeudet ja haasteet integroitiin julkilausumaan, ja että miehet olivat vahvasti mukana naisten paneelissa ja tukemassa feminismiä. Muun sukupuoliset sen sijaan unohtuivat. Kritiikkiä annettiin lisäksi siitä, että epäkohtaluettelojen jälkeen aikaa ei juuri jäänyt tärkeimpään —ratkaisujen, strategioiden ja maapallon vielä pelastavien toimien pohdintaan. Tätä tarkoitusta varten luvattiin kuitenkin perustaa työryhmä.
Yleiskeskustelussa myönnettiin, että punavihreiden haaste on löytää ja ottaa käyttöön aivan uusia avauksia, ideoita ja narratiiveja muutoksen moottoriksi. Esitin, että nyt olisi korkea aika kutsua foorumeihin mm. alkuperäiskansojen aktivisteja ja feministejä, joilla on länsimaita enemmän kokemusta selviytymisestä ankarissa (mm. arktisissa) oloissa sekä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämpi maa-ilmankuva. Arktisia alueita pidetään ”kanarialintuna kaivoksessa”, joka haistaa ensimmäisenä vaarat. Alkuperäiskansat ovatkin seuranneet ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia muita pitempään, ja heillä on paljon opettamista urbaaneille idealisteille.
Toisaalta, nyt kun myönnetään myös, että tarvitsemme utopioita hedelmöittämään muutokseen johtavan mielikuvituksemme, on korkea aika tutustua maailmassa oikeasti vaikuttaviin egalitaarisiin, rauhanomaisiin yhteiskuntiin, kulttuureihin (vaikka ne ovat uhan alaisia ja osa patriarkaalista valtiojärjestelmää). Monet tällaiset Intian khasien, Sumatran minangkabau- väestön, Yhdysvaltojen irokeesien ja Kiinan mosuo-kansan yhteiskuntajärjestelmistä ovat joko sosialismia ilman patriarkaattia tai juuri niitä paikallisuuden pohjalle ekologisen talous- ja yhteiskuntamallinsa rakentavia omavaraisuusyhteisöjä, joista ekoaktivistit vasta haaveilevat. Miksemme kuuntelisi heidän reseptejään kaikille hyvään elämään ilman fossiilikapitalismin lyhytnäköisyyttä, ryöstöä ja riistoa, ja eläinten kaltoinkohtelua? Kaikki sellainen on heille vierasta. Olin yllättynyt kuinka moni antoi tukensa ehdotukselle. Nähtäväksi jää järjestetäänkö todella oma työpajansa tähän aiheen ympärille.
Miksi vasemmisto ei nimenomaan tutki niitä yhteiskuntia, jotka ovat parhaiten onnistuneet kestävän ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan luomisessa? Siksikö, että niitä hieman harhaanjohtavasti kutsutaan matrikulttuureiksi? Vaikka naisilla on niissä vahva asema, se ei tarkoita että ne olisivat käänteisiä patriarkaatteja, jossa miehiltä vietäisiin oikeudet. Päinvastoin, kokemukseni perusteella miehet ovat niiden arvoihin ja elämäntapaan hyvin tyytyväisiä. Paljon puhutaan utopioiden tarpeesta. Nämä rauhanomaiset yhteisöt eivät niitä tarvi, sillä ne ovat monin tavoin juuri niitä ihannejärjestelmiä, joista haaveilemme (www.gift-economy.com).
Kaarina Kailo
Kirjoittaja on tietokirjailija, dosentti ja Oulun sivistys- ja kulttuurilautakunnan jäsen.