Kaisa Korhonen
Olen hiljattain lukenut tänä vuonna ilmestynyttä kirjaa Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille). Into-kustantamo on koonnut joukkovoimalla tarinoita suomalaisista tytöistä, joista on kasvanut vaikuttajia, ammattilaisia, alansa ensimmäisiä naisia, sankareita, esikuvia meille muille. Naisia, jotka ovat pelänneet ja arkailleet, kohdanneet vastustusta ja vastoinkäymisiä, mutta sinnikkäästi uskoneet asiaansa ja saavuttaneet merkittäviä päämääriä elämässään.
Kirja on ihana. Tarinat on kirjoitettu sadun tapaan sopimaan lapsille. Liikutuin vähän samastuessani pieneen tyttöön, joka kuuntelee tarinaa sankarinaisesta ja alkaa haaveilla maailmanvalloituksesta, omasta urastaan ja omista mahdollisuuksistaan. Kirja esittelee myös erilaisista taustoista ja kulttuureista tulevia sankareita. – Ja muista että sinäkin olet sankari, sanovat kirjoittajat esipuheessa. Ei tarvitse olla kuuluisa tai menestynyt ollakseen oman elämänsä sankari.
Sankaritarinat rohkaisevat aikuistakin naista, vielä tässä elämässä ehtii toteuttaa monta hyvää tavoitetta. Vaikken ehkä enää ennätä kilpaurheilijaksi tai kuuluisaksi kapellimestariksi, tietojen ja taitojen kartuttamisen tai yhteiskunnallisen vaikuttamisen ikä ei lopu koskaan. Mahdollisuudet ovat monet ja niitä on vielä paljon edessä.
Yksi omista arjen sankareistani on ollut Helmi-mummi. Helmi joutui nuorena tyttönä piikomaan isompaan taloon, ja myöhemmin evakkoon kotiseudultaan Karjalasta. Sodan jälkeen kaikilla oli tiukkaa, evakoilla etenkin. Antti elätti perhettä puusepäntyöllä, Helmi perinteiseen tapaan hoiti kotia, puutarhaa ja kasvatti kolme tytärtä. Helmi oli kuitenkin päättänyt, että hänen tyttäristään ei tule piikoja, vaan he saavat kunnon koulutuksen ja oman ammatin. Taitavana käsityöihmisenä Helmi kutoi kauniita kankaita yökaudet ja myi niitä kylän taloihin ja rahoitti kolmen tyttären oppikoulun ja opinnot suvun ensimmäisiksi ylioppilaiksi. Vanhin heistä oli äitini, joka opettajana innosti joka vuosi uusia ikäluokkia lukemaan, kirjoittamaan ja opiskelemaan eteenpäin. Tämä vahva usko koulutukseen on leimannut myös omaa ajatteluani, se kuvaa suomalaista jälleenrakennuksen yhteiskuntaa ja kantaa eteenpäin myös tänä aikana.
Tasa-arvoinen koulutusjärjestelmämme on mahdollistanut paitsi erilaisista oloista tulevien lasten kouluttautumisen, myös naisten kohoamisen uusiin tehtäviin. Ensimmäinen suomalainen naispresidentti Tarja Halonen on sanonut, ettei kannata olla naama ruvella lasikaton rikkomisesta, jos muita ei tule perässä. Hän puhui presidentin tehtävästä, mutta tämän voi ymmärtää myös niin, että yksi sankarinainen ei vielä muuta maailmaa. Kun joku edelläkävijä avaa oven, tarvitaan monta muuta kulkemaan perässä, jotta ovi saadaan pysyvästi auki. Tai jos lakkaamme kulkemasta, ovi sulkeutuu edestämme.
Jos en itse olisikaan ihan eturivin sankari, niin ainakin voin seurata edellä kulkevaa ja pönkätä oven auki seuraavalle kulkijalle. Voimme kaikki uskoa pieniin tyttöihin (ja kaikkiin muihin) ja rohkaista uusia sukupolvia kulkemaan uusista ovista ja tarvittaessa läpi lasikattojen.
Tyttöjen sankaritarinoissa sankarit eivät taistele eikä sodi, näissä tarinoissa sankarit eivät lyö tai polje muita eivätkä valloita tai alista. Sankaruuden mittana on hyvien, kauniiden tai tärkeiden asioiden edistäminen, yhteistyö ja muiden auttaminen – ja ennen kaikkea vapautuminen tytöille ja naisille asetetuista rajoituksista. Kirjalle on luvassa jatkoa; joukkorahoitusta etsitään parhaillaan Sankaritarinoita pojille -kokoelmalle. Siinä kerrotaan miehistä, jotka uskaltavat rikkoa miehenä olemisen ahtaat mallit ja toimia esikuvina erilaisille tavoille toteuttaa mieheyttä ja ihmisyyttä omana itsenään. Saattaa olla, että sitäkin lukiessa liikutun hiukan.
Kaisa Korhonen
Kirjoittaja on sosiaalipsykologi, opettaja ja eduskuntavaaliehdokas.