Käsite safe space ei täysin auennut minulle, ennen kuin istuin jälleen lavan takana pukuhuoneessa, joka oli auttamattoman liian pieni viidelletoista ihmiselle. Huone pursusi reppuja, maskeerausvälineitä, esitysvaatteita, likaisia kuppeja. Esiintyjät säntäilivät rinnat paljaina ja pakarat vilkkuen. Silitysrauta höyrysi. Kiire ja hiki. Naurunremakkaa ja tauotonta puhetta. Siitä huolimatta, ehkä sen takia, tila oli ehdottomasti safe space, turvatila, jossa kaikilla on yhtäläinen oikeus tulla kuulluksi ja olla ilman häirintää. Ilmapiiri oli itsestään selvä.
Turvallisen tilan synnytti työryhmän keskinäinen vahva luottamus ja tahto saavuttaa yhteinen päämäärä, joka hitsasi yksilöitä kokonaisuudeksi. Kuin häivähdys väliaikaisesta perheestä, jossa eri-ikäiset ihmiset asuvat hetken hyvin lähekkäin. Työryhmää ei kuitenkaan valita sattumalla. Sitä edeltää rekrytointi, jossa yhdistyy kokemus, intuitio, kollegojen juorut ja aikataulujen sopivuus. Se on osin sattumaa, osin huolellista harkintaa.
Silti kaikkein tärkeintä on ryhmän johtajan esimerkki. Taiteellisissa työryhmissä on aina yksi henkilö, jonka täytyy tehdä lopullisia valintoja, vaikka itse prosessit olisivat kuinka demokraattisia. Tapa, jolla tämä henkilö kohtelee muita, on malli, jota kaikki toisintavat läpi hankkeen. Ei ole väliä ohjeilla eikä huoneentauluilla, jos ryhmän johtaja käyttäytyy väärin.
Hyvässä ilmapiirissä vähäiseenkin typerään käytökseen puututaan heti. Tyhmästä läpästä pitää välittömästi todeta, että olipa tyhmää läppää. Kukaan ei halua olla mulkvisti, ellei enemmistö ole. Lisäksi jokaisella täytyy olla joku, jolle puhua. Sen ei aina tarvitse olla ryhmän johtaja, mutta sen tulee olla henkilö, jolla on vahva ja selkeä rooli. Tämän henkilön täytyy osata kuunnella ja puuttua pieniinkin epäkohtiin.
Muistin yhtäkkiä monia vastaavia paikkoja, pikkuisia mökkejä, haisevia vanhoja busseja, lattialle levitettyjä makuupusseja, joissa hengitettiin samaa happea ja koettiin jaetun kärsimyksen nostattamaa vahvaa yhteisöllisyyttä. Ja sitten muistin myös jotain täysin muuta.
Minut kasvatettiin työelämän malliin, jossa turhaksi vikinäksi listattiin aika moni toimintamalli ja tapahtuma. Päämäärä pyhitti kaikki konstit, valmiin teoksen alttarille piti uhrata kaikki. Kurjista työoloista ja ilkeistä ihmisistä valittaminen olivat täysin turhaa vikinää, eteenpäin vaan ja haavat nuollaan omalla ajalla.
Mutta jossain vaiheessa haavoista tulee yhteisiä. Toivon totisesti, että minullakin olisi ollut osaamista tai työkaluja puuttua tilanteisiin, jotka ylittivät normaalin kärsimyksen rajan. En aina puuttunut. Rakenteet voivat auttaa meitä siellä, missä persoonilla on valtava merkitys, ja siksi rakenteita on jatkuvasti tarkkailtava, valotettava eri suunnista, ja muokattava sellaisiksi, että ne vastaavat kaikkien yhteisiä arvoja. Ja täytyy myös jaksaa määritellä, mitkä haavat ovat yhteisiä ja mitkä eivät, niin työlästä ja vaikeaa kuin se onkin.
Illalla huomaan toisen turvallisen tilan. Lähibaarin kantapöydässä istuu samat tutut ukot ja akat samoine tuttuine tarinoineen ja kinoineen, joista eivät seuraavana päivänä muista mitä mieltä olivat. Se kuuluu rituaaliin. Minut suljetaan piiriin, saan olla sellainen kuin huvittaa eikä minulle tapahdu täällä koskaan mitään pahaa. Näitä kahta tilaa yhdistää mutkattomuus. Se syntyy luottamuksesta, joka syntyy tasavertaisuudesta. Ei ole edes väliä sillä, pitääkö tasavertaisuus varsinaisesti paikkansa, kunhan kohtelemme toisiamme siten.
Aino Halonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen tuottaja.