Valitan toisinaan somessa siitä, että minun oletetaan olevan valmis valistamaan muita transasioista milloin ja missä vain. Eräs toveri huomautti kerran osuvasti, että ihmiset jäsentävät maailmaa kertomuksien kautta, eikä vähemmistöjen edustajia olla totuttu näkemään päähenkilöinä. Olemme tarinoissa mukana korkeintaan sivuhahmoina tukemassa valtaväestöön kuuluvan sankarin kehitystä. Viime aikoina olen pohtinut tätä suhteessa politiikkaan tarkastellessani muun muassa Suomen eduskuntaa transnäkökulmasta osana väitöskirjani taustoitusta.
Kuluvan kauden aikana transihmisten oikeudet ovat olleet paljon esillä eduskunnan keskusteluissa, ensin avioliittolakiin liittyen ja sitten Silvia Modigin tekemän translakialoitteen myötä. Suuri osa suomalaisesta transaktivismista keskittyy tällä hetkellä lobbaamaan itsemääräämisoikeuteen perustuvaa lakiuudistusta päättäjille. Varsinaisessa päätöksenteossa me transihmiset olemme kuitenkin yksiselitteisesti toimien kohteita: toistaiseksi eduskunnassa ei ole ollut yhtään julkitranssukupuolista kansanedustajaa.
Ulkopuolisuus edustuksellisesta politiikasta on yksi yhteiskunnallisen marginalisaation osatekijä. Tietyt ihmisryhmät ovat päätöksenteossa läsnä yleensä korkeintaan asiantuntijatahoina kuultavien järjestöjensä kautta. Näihin ryhmiin (julkisesti) kuulumattomat poliitikot ja viranhaltijat päättävät, ottavatko lausunnot huomioon – kuten myös sen, milloin näitä ryhmiä ylipäätään on syytä kuulla. Valtaväestö siis määrittää marginalisoitujen puolesta, mitkä asiat heitä koskevat ja mitä arvoa heidän näkemyksillään on.
Kyse ei tietenkään ole siitä, ettei vähemmistöihin kuuluvia olisi mukana politiikassa. Valtaan pääsy vain on helpommin sanottu kuin tehty. Dosentti Tuula Juvonen käsittelee julkihomojen ja -lesbojen poliittista osallistumista Kaapista kaapin päälle -teoksessaan. Hän toteaa, että vaikka etenkin Suomen vasemmistovihreällä poliittisella kentällä on ollut avoimesti homoseksuaalisia aktiiveja jo vuosikymmenten ajan, monet heistä ovat pysyneet henkilöpolitiikan kulisseissa, kuten sihteereinä ja avustajina, tai siirtyneet ennen pitkää sivuun politiikasta. Vain kourallinen on päätynyt kansanedustajiksi asti, ja heistäkin osa on ollut seksuaalisuudestaan varsin hiljaisia uransa alussa.
Poliittisen uran rakentaminen vaatii tietysti paljon työtä keneltä tahansa, mutta kynnys on monille normeista poikkeaville paljon korkeampi. Sen ylittäminen voi edellyttää vaikenemista itselle tärkeistä asioista, kuten seksuaalisuudesta, sukupuolesta tai kulttuurista – tai ainakin sitä, ettei näitä asioita nosteta oman politiikan keskiöön. Toisaalta marginalisoituun ryhmään kuuluvaa saatetaan jatkuvasti vaatia toimimaan näiden asioiden asiantuntijana esimerkiksi kannanottoja laatiessa, eikä heille välttämättä tarjoudu mahdollisuuksia monipuolisen poliittisen osaamisen kehittämiseen.
Henkilöpolitiikka on toki varsin kapea yhteiskunnallisen osallisuuden alue, mutta siihen puolueilla on erityisen hyvät mahdollisuudet vaikuttaa. Sen lisäksi, että vähemmistöihin kuuluvat hyväksytään mukaan ja heitä pyydetään ehdolle vaaleissa, heille tulee aktiivisesti tarjota tukea toimintaan kiinni pääsyyn ja oman kampanjan tekemiseen. Muuten haiskahtaa siltä, että ihmiset otetaan vastaan vain puolueen edistyksellisyyttä osoittavina sivuhahmoina eikä vakavasti otettavina poliittisten tarinoiden päähenkilöinä.
Sade Kondelin
Kirjoittaja on yli-ikäistynyt vasemmistonuori, tutkijanplanttu ja sukupuolihenkilö Turusta.
Kirjallisuusviittaus: Juvonen, Tuula (2015) – Kaapista kaapin päälle. Homoseksuaaliset ihmiset ja heidän oikeutensa edustuksellisessa politiikassa. Vastapaino, Tampere.