Ajattelen vanhenemista. Se kun on sattunut kohdalle, mutta älkää huoliko, kyllä tekin pääsette siitä osallisiksi.
Nyt syntyvistä suomalaisista tyttölapsista puolet elää satavuotiaiksi. 90-vuotiaita on nykyään 40.000, mutta tulevaisuudessa parisataatuhatta. Me tämän hetken ihmiset voimme odottaa elävämme 84-vuotiaiksi, jos olemme naisia ja 78-vuotiaiksi, jos olemme miehiä. Itse asiassa, jos olemme päässeet keski-ikään asti, elämme todennäköisesti paljon vanhemmiksi, sillä nuorena kuolleet laskevat tietysti keskiarvoa.
Kolmestakymmenestä ikävuodesta kuuteenkymmeneen on kolmekymmentä vuotta, se selviää yksinkertaisella miinuslaskulla, mutta yllätys: kuudestakymmenestä yhdeksäänkymmeneen on tasan saman verran! Kuusikymppisellä on todennäköisesti paljon vuosia elettävänään. Luettelen lukuja, sillä on oleellisen tärkeää muuttaa suhtautumista ikääntyviin ihmisiin. Heitä on paljon, tulee yhä enemmän ja he ovat erilaisia kuin ennen.
Äidilläni oli tapana puuskahtaa, ettei ihminen vanhetessaan tule tyhmemmäksi, hän tulee ryppyisemmäksi. Nyt ymmärrän, mitä hän tarkoitti. Kun menen lääkäriin, hän puhuttelee minua kuin vähä-älyistä, usein vielä korottaa ääntään ja hidastaa puhettaan. Nuori sairaanhoitaja kysyy empaattis-alentuvan katseen säestämänä, ymmärränkö, mikä on hyvä kolestroli ja mikä huono kolestroli ja neuvoo, ettei pidä levittää paksulti voita leivän päälle. Koska olen kuusikymppinen, minun oletetaan olevan paitsi tyhmä ja kuuro, myös kouluttamaton, it-taidoton, tietämätön ja nykypäivälle ilmiöille vieras.
Me, jotka olemme nyt 60 +, olemme toisenlaisia kuin meitä edeltäneet iäkkäät ikäluokat. Olemme saaneet kunnon koulutuksen. Meillä on ammatti tai korkeakoulututkinto, jopa kaksi. Olemme matkustaneet ja nähneet maailmaa, lukeneet kirjoja ja lehtiä, osallistuneet kursseihin ja mielenosoituksiin. Aikanaan olimme ensimmäisiä teinejä, 70-luvulla olimme poliittiisesti erittäin aktiivinen sukupolvi. Työelämässä olimme ensimmäisiä, jotka käyttivät tietokoneita – eivätkä ne olleet niin helppokäyttöisiä kuin nykyään.
Emme saa alistua vieläkään, vaikka joskus tympäisee ja kyllästyttää, että kamppailua oikeuksiensa puolesta pitää jatkaa aina vain. Meillä on velvollisuus taistella iäkkäiden ihmisten vähättelyä, halveksuntaa ja näkymättömyyttä vastaan. Erityisen raskaana nämä kohdistuvat naisiin. On jaksettava vaatia tilansa ja asiaankuuluva kunnioitus, on muistutettava uudestaan ja uudestaan, että olemme edelleen hyödyllisiä yhteiskunnan jäseniä. Meidän pitää olla urheita ja näyttää, millainen on uusi vanha: vireä, älykäs, koulutettu ja intohimoinen.
Veljet, siskot, barrikadein luo.
Anneli Kanto
Kirjoittaja on tamperelelainen kirjailija.