Anna Paju
Milloin viimeksi näit elokuvan, jonka pääroolissa oli nainen?
Yli 30 vuotta vanha keksintö, Bechdelin testi, on simppeli mittari naisnäkyvyyden tarkasteluun. Siinä kysytään, onko elokuvassa naisrooleja, onko naisilla nimet, puhuvatko he keskenään ja puhuvatko he jostakin muusta kuin miehistä. Hämmentävän moni elokuva ei läpäise testiä.
Elokuvahahmojen sukupuolijakaumasta on maailmalta varsin kattavaa dataa, joka ottaa huomioon sekä määrän että laadun. Tuhansia elokuvia käsittävät tilastot voi tiivistää karkeasti näin: Naisilla on päärooli alle kolmasosassa.
Tällainen päiden laskeminen saattaa tuntua näpertelyltä. Mutta aivan kuten sillä on väliä, kenen kuva on sanomalehdessä, koulukirjassa tai mainoksessa minkäkin otsikon alla; kuka on iloinen ja tarmokas toimija, kuka esitetään uhrina, kuka on johtamassa työtä, kuka hoivaamassa, kuka nimetön katseen kohde, on silläkin merkitystä, kenestä ja millaisista ihmisistä fiktio kertoo.
Sillä mikä on poissa silmistä, on poissa mielestä. Valkokankaalta puuttuva nainen normalisoi miesenemmistöä myös elävässä elämässä. Päättäjinä, toimijoina ja esikuvina.
Miehille kirjoitetaan elokuviin ja televisiosarjoihin maailman pelastajien, johtajien ja elokuvan toiminnan käynnistäjien rooleja, naisille hahmoja, joilla ei ole repliikkejä tai vaatteita tai kumpiakaan. Heidän positionsa määrittyy suhteessa tarinan miehiin. He ovat äitejä, sisaria, rakkauden kohteita, seksikumppaneita, pulasta pelastettavia neitoja.
Itse kaipaan naishahmoja, joilla on enemmän kuin yksi ominaisuus. Kaipaan monimutkaisia, ärsyttäviä, vittumaisia, ihania, ällistyttäviä naisia. Tahdon nähdä rooleissa kaiken kokoisia, ikäisiä ja värisiä näyttelijöitä. Kuitenkin niin, ettei lihavan rooli ole olla ”lihava nainen”, jonka olemassaolo kiertyy paino-ongelman ympärille. Eli on joko hauska tai ahmii.
Jotta elokuviin ja televisioon saadaan monipuolisempi hahmogalleria, on tekijöidenkin oltavat monenlaisia. Ja rahanjakajien! Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen tekemä, kesäkuussa julkaistu tutkimus julkisesta elokuvatuesta oli karua luettavaa. Miehet saavat valtaosan elokuva-alan julkisesta rahoituksesta, naistekijät vain neljänneksen.
”Elokuva-alalla asetelma, jossa miehet dominoivat, tulee vastaan joka portaassa”, totesi elokuvaohjaaja Selma Vilhunen haastatellessani häntä Tyttö nimeltä Varpu -elokuvasta.
Syksyn feministisenä TV-tekona pidän Ylen Myrskyn jälkeen -sarjaa. Sen takana on kaksi nerokasta naista; Leea Klemola ja Kaarina Hazard.
Myrskyn jälkeen on Kiimaiset poliisit 2.0. Siinä rakkaus on rikki ja ”kaiken takana on paneminen”. Sarja rikkoo stereotypioita niin että ryskyy. Sen näyttelijät ovat tavallisen näköisiä ja rooleihinsa oikean ikäisiä. Siinä kypsästi keski-ikäinen nainen saa kaivata seksiä ilman, että hän on sääliä ja hilpeyttä herättävä sivuhenkilö. Miehetkin murtautuvat annetuista muoteistaan. Ja näinhän se menee. Sukupuoliroolien laventaminen tekee kaikille sukupuolille lisää tilaa olla ja hengittää.
Anna Paju
Kirjoittaja on Kansan Uutisten kulttuuriaiheisiin keskittyvä toimittaja. Tätä kirjoittaessa soi: Paula Vesalan Aivan tavallinen nainen.