Kun perjantaina otin käteeni tuoreen KU:n, jäin tuijottelemaan sen kantta. Siinä on isokokoinen kuva arvoituksellista Monalisa-hymyä hymyilevästä Li Anderssonista ja alapuolella suurikokoinen teksti: KANSAN PRESIDENTTI.
Ensimmäinen assosiaationi oli Englannin prinsessa Diana, joka avioeronsa jälkeen ja menetettyään virallisen asemansa kuningashuoneessa sanoi olevansa kuitenkin aina ihmisten ”sydänten prinsessa”.
Oivallinen kansi, eikä ihan tyhmä assosiaatio!
Otsikolla ”Presidentti kaikille” lehdissä on neljän aukeaman haastattelu presidenttiehdokkaasta. ”Haastattelu” on oikeastaan väärä sana, ja parempi sana olisi ”keskustelu”, sillä jutun tehnyt Toivo Haimi on upottanut tekstiin koko joukon omiakin käsityksiään.
Kansi lupaa, että jutussa Li Andersson kertoo, mitä ajattelee presidentti-instituutiosta. On jutussa monenlaista muutakin. Suosittelen oikein lämpimästi jutun lukemista, mutta mieleni tekee osallistua Lin ja Toivo Haimin keskusteluun.
Haimi on havainnut, että Vasemmistoliiton nykyisissä puolueohjelmissa presidenttiä (siis presidentti-instituutiota) ei mainita sanallakaan. Havainto on oikea, mutta niin on myös Lin reaktio siihen kun hän toteaa ettei usko, että kyseessä olisi mikään tietoinen poliittinen ratkaisu tai linjanveto.
Muistan että Skdl:n aikana tätä kysymystä piti aktiivisimmin esillä kansanedustaja Esko Helle, joka jaksoi toistuvasti muistuttaa, että presidentti-instituutiolla on monarkistinen tausta. Siksi Hellen mielestä tasavallan presidentiltä oli edistyksen nimissä riisuttava kaikki valtaoikeudet ja tehtävä hänestä puhtaasti seremoniallinen hahmo, jonka eduskunta valitsee.
En ollut koskaan Esko Hellen kanssa samaa mieltä. Syvällisesti perusteluihin meneminen veisi tässä liikaa tilaa. Ajattelin, että perustuslain tulisi korostaa nimenomaan presidentin ulkopoliittista roolia ja juuri siihen suuntaan valtiosääntö-uudistuksessa sitten mentiinkin. Minusta presidentin nykyiset valtaoikeudet ovat melko lailla kohdallaan.
Ajattelin mm. että ihan pedagogisista syistä on hienoa, että kerran kuudessa vuodessa kansa joutuu keskittymään Suomen ulkopolitiikan ja sitä myöten myös laajemmin kansainvälisen politiikan mietiskelyyn. Juuri niinhän nyt tapahtuu, mikä on hieno asia. Kansainvälinen tilanne korostaa meidän presidentti-instituutiomme oivallisuutta juuri tässä mielessä.
Meidän valtiosääntömme korostaa – viisaasti! – tasavallan presidentin ja valtioneuvoston yhteistyötä. Sekin on toiminut mallikkaasti. Käytännössä hommaa hoidetaan ns. tp-utva:ssa. Viime vuosien keskusteluissa on lisäksi peräänkuulutettu presidentin parempaa yhteistyötä myös eduskunnan suuntaan. Tai oikeastaan halutaan Sauli Niinistön omaksumien käytäntöjen virallistamista.
Tuosta problematiikasta Li sanoo täsmälleen oikein, että tavoitteena tulee olla, ”etteivät kansanedustajien tiedonsaanti-oikeudet olisi vain presidentin hyvän tahdon varassa”.
Seuraavaan asia-kokonaisuuteen siirtymisen Haimi tekee huonosti. Hän kysyy Lin mielipidettä presidentistä arvojohtajana, joka eräänlaisena ikuisuus-aiheena tietysti onkin relevantti, mutta… Li siirtääkin keskustelun nopeasti itse arvoihin ja juuri nyt ajankohtaisiin kysymyksiin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjoista.
Li pahoittelee, että viime viikkojen keskustelussa Suomen rooli ja asema Natossa on jäänyt liian vähälle huomiolle. Itse hän sanoo ajattelevansa, että ”puolustuspolitiikkamme tulevaisuus on näiden vaalien isoin kysymys”.
Luulen Lin tarkoittaneen puolustuspolitiikan sijaan laajemmin koko maamme turvallisuuspolitiikkaa ja sen tulevaisuutta. Siihen viittaa se, miten Li korostaa ulkopolitiikan globaalin ulottuvuuden esillä pitämisen erityistä tärkeyttä. Hän sanoo, että ”Suomi voisi olla kokoaan paljon suurempi ja näkyvämpi toimija”.
”Ilmastokriisin päihittäminen, kestävä kehitys ja ihmisoikeuksien edistäminen ovat kaikki sellaisia kysymyksiä, joiden parissa presidentti voi tehdä juuri niin paljon työtä kuin vain jaksaa ja tahtoo.”, toteaa Li. Niinpä! Onko itse asiassa tahatonta vähättelyä puhua ”ulkopolitiikan globaalista ulottuvuudesta”? Eikö globaali perspektiivi ole kaiken kansainvälisen politiikan ymmärtämisen ehdoton lähtökohta ja se reaalinen puite, jonka tulee tänään raamittaa kaikkienkin maiden, mutta ennen kaikkea Suomen kaltaisten pienten maiden, ulkopolitiikkaa?
Tämä on intuitiivisesti ymmärretty laajasti ja institutionalisoitu viime vuosisadalla kahdesti. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettiin tämän ymmärryksen pohjalta Kansainliitto ja toisen maailmansodan jälkeen ensimmäisen yrityksen kokemuksista viisastuneina Yhdistyneet Kansakunnat eli YK.
Molempia globaaleja järjestöjä perustettaessa uitiin vanhaa – vielä 1800-luvulla täysissä voimissaan ollutta – kansainvälisen politiikan ymmärtämisen valtavirtaa vastaan. Sitä vanhaa ajattelua kutsuttiin, ja monet kutsuvat vieläkin, ulkopoliittiseksi realismiksi. Siinä raisons d’etat eli ns. valtiolliset syyt hallitsivat sekä suurvaltojen imperialistista että pienten valtioiden puhtaasti puolustuksellista ajattelua. Kansainliittoa ja YK:ta perustettaessa ajatus oli, että voiman laki on korvattava lain voimalla.
Lain olemus määrittyi ja ymmärrettiin molemmissa tapauksissa sen demokraattisen ymmärryksen pohjalta, eli laki voi olla vain sellainen toimintatapa, josta on asianosaisten kesken yhteisesti sovittu.
Li osoittaa haastattelussa kiitettävästi paljon ymmärrystä YK-järjestelmää, mutta myös sen rajoitteita, kohtaan: ”Tottakai on ongelma, jos järjestelmämme on sellainen, jossa vain vahvoilla on oikeus muokata sääntöjä” hän toteaa. ”Toisaalta . . . jos tämä on se hinta, jonka joudumme maksamaan siitä, että suurvallat ovat mukana tässä monen-keskisessä järjestelmässä, niin ehkä se on sen arvoista.”
Lin ajattelun realismia osoittaa erityisesti seuraava sitaatti: ”Mielestäni on aivan perusteltua kysyä, mikä sitten olisi ydinasevaltioiden sitoutumisen taso YK:hon, jos ne eivät olisi turvallisuusneuvostossa pysyvästi edustettuina?”
Naton, Varsovan liiton ja kylmän sodan syntymisellä oli syynsä, jotka kaikki viittaavat vanhaan 1800-luvun kansainvälispoliittiseen ajatteluun ja senaikaiseen maailman tosiasioiden ymmärtämiseen. Kannattaa kuitenkin kiinnittää huomio siihen, että YK-regiimi, eli YK:n periaatteet käytäntöön sovellettuina, toimi – toki ontuen, mutta kuitenkin – kohtuullisen moitteettomasti vuodesta 1945 vuoteen 2022.
Minä näkisin todella mielelläni Suomen tasavallan presidenttinä ihmisen, joka muistaisi muistuttaa Lin tavoin, että ”YK ei ole vain keskustelu-kerho, vaan se on myös saanut asioita aikaiseksi”. Ja ”Esimerkiksi uusi kestävän kehityksen Agenda 2030 on yksi saavutus.”
Me elämme sellaisessa maailmassa ja koko maailman historiallisen kehityksen sellaisessa vaiheessa, jossa kaksi globaalia turvallisuuspoliittista logiikkaa kamppailee keskenään ja tarjoaa itseään kansalaisyhteiskuntien uskomusten perustaksi. Yhtäältä on siis olemassa vanha väistymässä oleva raison d’etat- logiikka ja toisaalta demokraattiseen ajatteluun pohjautuva yhteistyö-varainen logiikka. Varsinkin juuri nyt on kaikin tavoin yritettävä pitää huoli siitä, ettei ensin mainittu logiikka pääse turmelemaan jälkimmäistä.
Kaiken Nato-hypetyksen keskellä on erittäin tärkeätä muistaa, että Naton peruskirja tarjoaa järjestölle legitimiteetin viittaamalla eksplisiittisesti YK:hon ja YK:n peruskirjaan, joita se ilmoittaa järjestön puolustavan.
Haluan nähdä, että tasavallan presidentiksi valitaan ihminen, joka ajattelee tässä kysymyksessä kanssani samalla tavoin.